ALLY CONDIE: Perillä

Päätin jättää pääsykoekirjat vähäksi aikaa hyllyyn, kun kirjastosta tuli ilmoitus, että tämä Tarkoitettu-trilogian päätösosa olisi noudettavissa.

Cassia ja Ky eivät vieläkään saa toisiaan, vaan Ky jää kansannousun piiriin, kun Cassia määrätään soluttautumaan takaisin Yhteiskuntaan. Siellä hänen tehtävänsä on työskennellä vastarinnan puolesta ja pian kansannousu virallisesti alkaakin.

Kuitenkin kanssanousun keinot uhkaavat kääntyä heitä itseään vastaan. Ihmisiä lamaantuu ja kuolee, ja Cassia, Ky ja Xander joutuvat taistelemaan pelastaakseen ne, joita he rakastavat.

Takakannen tekstissä sanotaan, että Perillä on "viisas päätösosa" - viisas nimenomaan. Lisäksi esitetään muun muassa kysymys: "Pystyykö kanssanousu tarjoamaan Yhteiskuntaa parempia vastauksia?"

Mielestäni tämä oli aika vaisu päätösosa, eikä sarjasta jäänyt kovin hyvää mielikuvaa. Ensimmäisen osan muistelen nyt olleen ihan hyvä, mutta edellistä osaa arvioidessani olin kirjoittanut, että siitä ei jäänyt juuri mitään mieleen.

Kuitenkin nimitys viisaasta päätösosasta osuu mielestäni nappiin, sillä tämä pyöri yllättävän paljon lääketieteen ympärillä, mikä oli mielestäni jännä ratkaisu, tosin minua se ei hirveästi kiinnostanut. Ehkä tätä lukiessa olisi pitänyt olla pohdiskelevampi ja itsekin ehkä miettiä tuota takakannessa esitettyä kysymästä enemmän, mutta... Eipä tämä nyt kovin kummoinen trilogia kuitenkaan ollut, ei mikään huono kuitenkaan - vähän mitäänsanomaton.

SOFOKLES: Kuningas Oidipus

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Ensimmäinen lukemani näytelmä. En nyt tiedä oliko ihan tästä fiksuinta aloittaa, mutta olipahan kyseessä sentään vanhemman luokan klassikko - suunta voi olla vain eteenpäin.

Kuningas Oidipusta pidetään antiikin tragedioista vaikuttavimpana ja se on antiikin Kreikan kuuluisin näytelmä. Henkilöitä näytelmässä ei montaa ole ja heidät esitellään listassa heti alussa. Oidipus on kuitenkin kirjan ainoa päähenkilö ja esillä melkein koko ajan.

Muita henkilöitä ovat muun muassa Iokaste, hänen puolisonsa, Teiresias, iäkäs, sokea tietäjä ja Zeus-jumalan pappi.

Näytelmässä vuorottelevat vuoropuhelut ja kuoron säkeistöt. Kieli on runomuotoista (käytetty jambimittaa) ja yllättävän vaikeaa: "Miss', ennustukset jumalain,/ olette? Kauan tuota miest' on Oidipus/ pakoillut, ettei tappais vain, ja löikin noin/ nyt isku kohtalon, ei hänen kätensä." Hahmojen jotkin puheenvuorot olivat hyvinkin pitkiä.

Itse en erityisesti Kuningas Oidipuksen runomuotoisesta tyylistä pitänyt, sillä tässä se oli turhan haastavaa, vaikka runoista nyt suurin piirtein pidänkin. Sisältö taas oli ihan mielenkiintoinen, asetelma kun on vähän erikoinen, sillä Oidipus on syntynyt kuninkaalle ja tämän vaimolle, mutta hänestä halutaan päästä eroon. Hänen ottovanhempansa kasvattavat hänet, mutta eräänä päivänä hän tulee vahingossa tappaneeksi oikean isänsä ja lisäksi hän alkaa suhteeseen äitinsä kanssa ja heille syntyy peräti lapsiakin.

Nytpä voin ainakin sanoa, että on tullut tutustuttua myös tähänkin teokseen. Ei se huono ollut, vaikea ennemminkin, mutta yrittihän sitä lukea.

"Theban, synnyinmaani, kansa, katso, siin' on Oidipus!/ Tiesi purkaa pulmat kuulut, oli mahtava hän mies./ jonk' ei kadehtia tarvis ollut toisten onnea./ Kuinka hirmuiseen hän onkaan turman tyrskyyn jou-/ tunut!"

CHARLES BAUDELAIRE: Pahan kukkia

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Les Fleurs du Mal on Baudelairen vuonna 1857 ilmestynyt runoteos, joka on yksi maailman merkittävimmistä. Baudelaire on runoilija, joka "tuo kaunistelematta esiin ihmisen kaikkine heikkouksineen, paheineen, intohimoineen, yhtä aikaa julmana ja lempeänä, syyllisenä ja viattomana".

Etsiessäni kirjastosta kirjallisuusdiplomin kirjoja minulle tuli heti "pakko tutustua tähän teokseen" fiilis napattuani tämän hyllystä. Peräti kansikin on mielestäni todella hieno - kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Runokirja on jaettu aiheittain eri osiin, esimerkkeinä Pariisin kuvia ("-- ja synkkä Pariisi hieroen luomiaan,/ --") ja Kuolema ("Vain Kuolema lohduttaa, se voimia antaa,/ --"). Lisäksi teoksen lopussa on myös Pahan kukista poistettavaksi tuomittuja runoja ja siihen myöhemmin lisättyjä runoja, sekä Yrjö Kaijärven kirjoittamaa pohdintaa Charles Baudelairesta.

Pitäessäni teoksen kannesta, pidin myös sisällöstä ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Baudelaire tuo todellakin kaunistelematta asiat esiin, eikä todellakaan aina niin kaunein kielikukkasin: "Jalat ilmassa niinkuin riettaan naisen,/ himokkaana, myrkkyä hikoillen/ avas vatsansa, löyhkistä paisuvaisen,/ häpeämättä, kuin uhmaten."

Lukiessani runoja en lähde juurikaan analysoimaan mitä runoilija joillain tietyillä ilmauksilla tarkoittaa. Baudelairen runoissa minuun tekivät vaikutuksen käytetyt sanat ja kuvailut - myös aiheet olivat mielestäni persoonallisia. Tietysti loppusointuisuus tuo mukavaa rytmiä runoihin ja pidänkin loppusointuisista runoista: "Kuin kituvia enkeleitä,/ maan kuumeissa kärsineitä,/ meitä kangastus viittoo, vie,/ sinikristallia on tie!". Juuri ne yhdistettynä Baudelairenkin käyttämiin aiheisiin, rakkauteen, antiikkiin ja yöhön, luovat sellaisen vanhanaikaisen fiiliksen. No, toisaalta teoksella alkaakin jo olla ikää.

"Enkeli, itse kauneus, tunnetko pelon:/ vanhuuden rypyt, piinaa inhottavaa,/ nähdessä uskollisuutta, salaista, kauheaa,/ silmissä, joista ahnaat silmämme joivat elon?/ Enkeli, itse kauneus, tunnetko pelon?"

KIERSTEN WHITE: Loputtomasti

Otin tämän kirjan mukaani matkalukemiseksi Nizzaan ja tulihan tämä luettua melkein loppuun asti jo heti lentokoneessa.

Kansainvälisessä paranormaalien hallintovirastossa on uusi johtaja, joka haluaa Evien takaisin päämajaan. Lisäksi Pimeän hovin kuningatar kiduttaa ihmisiä synkässä valtakunnassaan.

Yliluonnolliset olennot ovat sitä mieltä, että vain Evie pystyy pelastamaan heidät mysteeriseltä, hengenvaaralliselta kuolemalta, vaikka Evie haluaisi olla vain tavallinen nuori.

Aika on loppumassa ja kohtalo on Evien käsissä - se siitä normaalista.

Nyt on tämäkin sarja sitten saatu päätökseensä ja kyllähän tämän luki - tykkäsin. Loppua kohti erilaisuuden viehätys alkoi ehkä laantumaan, vaikka pidinkin sarjan tyylistä.

Ehkä eniten minua jäi kaihertamaan loppuratkaisu, joka taitaa latistaa sarjaa nyt kokonaisuudessaan minun silmissäni. Olisin kaivannut ehkä vähän jotain repäisevämpää, nyt jäi vähän sellainen "sinne meni"-fiilis, vaikka aika hankala sitä on selittää.

Tämä oli sellaista kevyttä, vähän erilaisempaa luettavaa fantasian ystäville, eli kannattaa lukea jos fantasia miellyttää.

CHARLAINE HARRIS: Samaa verta

Ollut aika kiireinen kevät, mutta nyt hain kirjastosta muutaman uutuuden, joita oli pakko päästä lukemaan - ensimmäisenä tämä Sookie Stackhouse-sarjan uusin osa.

Sookie on keijusodan jäljiltä loukkaantunut ja vihainen ja elämän ainoa valopilkku on suhde viikinkivampyyri Ericiin. Suhteen takia Eric joutuu kuitenkin vampyyrikuninkaan silmätikuksi.

Sookien serkku Claude muuttaa hänen luokseen, mutta myös eräs toinen keiju on jäänyt ihmisten maailmaan ja on vihainen Sookielle. Lisäksi muodonmuuttajien ulostulon arvaamattomat poliittiset seuraukset alkavat näkyä.

Tuntui vähän siltä, että tässä oli aika paljon kaikkea, muttei lopulta yhtään mitään. Ei tämä kovin erityinen ollut, mutta ei nyt pitkästyttänytkään - kyllähän tämän luki.

Myös Sookie tuntui muuttuneen varsin ärsyttävään suuntaan. No mutta toivottavasti seuraavassa osassa palattaisiin vanhoille urille, eikä turhaan pitkitettäisi asioita.

PENTTI HAANPÄÄ: Noitaympyrä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Pentti Haanpään teos Noitaympyrä on julkaistu 1956, tosin se on kirjoitettu jo 1931. Romaanin päähenkilö on metsätyömies Pate Teikka, joka ei löydä paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Noitaympyrässä tulevat hyvin esille Haanpään kerronnan ominaispiirteet, eli "-- yhteiskunnan ristiriitojen ja elämänkatsomuksellisten ongelmien pohdinta --". Kirjassa puhutaan niin politiikasta kuin historiasta tai sen ajan nykypäivästä tässä tapauksessa, esimerkiksi "demokraatit tyytyvät kuitenkin pieneen näpertelyyn, tilannepolitiikkaan, opportunistien polkuihin". En siis yhtään vähättele kun sanon, että tämä oli minulle erittäin haastava teos ja välillä olin niin pihalla kirjasta ettei mitään rajaa.

Kirjassaan Noitaympyrä Pentti Haanpää on käyttänyt hän-kertojaa, eikä kertoja ole itse mukana tapahtumissa. Kirjan alussa on "asetussanat", joissa sekatyömies N. kehottaa kirjoittajaa kirjoittamaan kirjan Pate Teikan jutuista siinä hengessä kuin hän sen on kirjoittajalle kertonut. Minä olen sitä mieltä, että kirjasta tosiaan tulisi ilmi se, kuinka Haanpää kertoo jonkin toisen tarinaa: "Mutta minä, hänen kuuliainen kirjurinsa, teroitin lyijykynäni pöytäni ääressä."

Kirjassa on tapahtumien kerronan lisäksi pohdintaa ja myös lukijaakin johdatellaan silloin tällöin: "Eikä lukijan auta ihmetellä itsekseen, että nytkö tämä Neuvostoliitto on jo niin mahtava?" Kirjassa on myös varsin pitkiä dialogeja, hahmojen puheenvuorot eivät aina rajoitu vain muutamaan sanaan tai yhteen lauseeseen.

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin tämän kirjan ja jo nyt on sellainen fiilis, kuin kirjaa ei olisi edes lukenut. Kirja oli todella kaukana omalta alueeltani ja esimerkiksi kaikki politiikkaan viittaavat sanat saivat pääni täyteen kysymysmerkkejä. Toisaalta kirjasta teki mielenkiintoisemman kuvaukset sen aikaisesta ajasta ja ajatuksista, vaikka niistä suhteellisen moni menikin minulta vähän ohi. No, kaikilla on oma makunsa kirjojen suhteen.

P. MUSTAPÄÄ: Jäähyväiset Arkadialle

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikkot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

P. Mustapään kokoelman Jäähyväiset Arkadialle ensimmäinen painos ilmestyi 1945. Kirjastosta löysin toisen painoksen, jonka päätin lukea osana kirjallisuusdiplomia. Kirja sisältää vain runokokoelman, ei tietoa runoilijasta, kuten monet muut lukemani runokirjat ja sitä jäinkin vähän kaipaamaan, sillä minusta ns. runoilijan tunteminen antaa selvyyttä runoihin.

Jäähyväiset Arkadialle on jaettu seitsemään osaan. Minun oli hieman hankala löytää aiheyhteyttä joistain osista. Toisaalta tyyli pysyy samana läpi kokoelman. Aiheet vaihtelevat Raamatullisista ("Mutta kavala käärme,/ mutta Tiedonpuu?") luontoaiheisiin ("Kuusen oksien alla/ orava nakertaa.") ja lisäksi runoilija on ottanut aiheita myös Roomasta ("Taputtaa hilpeä Caesar ja Rooman kansa/ näin kätten läiskeeseen haudaten kantajansa.").

Rakenteeltaan runot sisältävät erittäin paljon toistoa, esimerkiksi "Hyppien, tanssien kuljen/ polkua varjoisaa,/ polkua metsän halki,/ polkua metsän taa,/ --". Suurin osa runoista on monisäkeistöisiä ja säkeistöt myös esimerkiksi alkavat aina samalla tavalla. Toiston lisäksi useissa runoissa on myös loppusointuja, esimerkiksi "Ehtootähti on tuolla,/ Venus, tuikkiva koi./ Eedenin paratiisiin/ Jumala ihmiset loi".

Vaikka aiheita oli otettu Roomasta ja ilmeisesti myös antiikin Kreikastakin, niin suomalaisuuskin tuli esille kokoelmassa. Erityisesti "Juomalaulu" niminen runo tuntui minusta varsin perisuomalaiselta: "Ylös, veikot, malja pohjaan,/ malja synnyinmaan!"

Oma suosikkini tästä kokoelmasta oli ehdottomasti "Satukirja" niminen runo. Nimensä mukaisesti aihe oli otettu lasten saduista ja mielestäni runo poikkesi aika paljon monista kirjan muista runoista.

"Elämä on, totisesti, ihanaa/ maassa satujen,/ mutta koira, eipäs, susihukka vimmoissaan/ kipittelee Punahilkkaa tappamaan."

NORA ROBERTS: Jotain sinistä

Otin tämän Robertsin morsiussarjan viimeisen osan matkalukemiseksi lappiin. Siitä onkin aikaa, kun luin kolmannen osan, mutta ei sillä ole niin väliä, kun on tämmöinen kevyt hömppä kyseessä.

Lapsuudenystävät Mackensie, Emmaline, Laurel ja Parker pyörittävät menestyvää hääpalveluyritystä. Parker Brown on ainoa heistä, joka ei vielä ole löytänyt sulhoaan itselleen, sillä hän vaikuttaa olevan kiinnostuneempi BlackBerrystään.

Parkerin tielle ajaa kuitenkin moottoripyörällään Malcolm Kavanaugh, joka ei täytä kriteerejä Parkerin unelmien aviomiehestä, mutta silti heidän välillään alkaa kipinöidä.

En nyt erityisemmin tästä kirjasta pitänyt. Joko olen vähän kyllästynyt Robertsiin, tai sitten Malcolmista ja Parkerista saatiin lukea vähän liikaakin aikaisemmissa osissa.

Mutta tämä oli juuri sellaista kevyttä aivot narikkaan lukemista, joka sopi hyvin matkalle. Ja tulipahan luettua sarja loppuun, kyseessä oli taas perinteistä Nora Robertsia - jotkut tykkää, jotkut ei.

P.C. CAST & KRISTIN CAST: Yön talo 7 - Kahlittu

Onneksi tajusin varata tämän Yön talo-sarjan uusimman osan suht. aikaisin kirjastosta ja sainkin ensimmäisten joukossa tämän lainaksi. Yhdessä vaiheessa olin sitä mieltä, että sarja lähti huonompaan suuntaan, mutta edellinen osa näytti jo selkeästi merkkejä paremmasta.

Zoey Redbird vaikuttaa kuolleelta ja hän onkin matkannut tuonpuoleiseen rakastettunsa perässä eikä saa koottua sielunsa sirpaleita. Ainoa, joka häntä voi auttaa, on hänen soturinsa Stark, mutta yritys pelastaa Zoey voi merkitä hänellekin kuolemaa.

Stevie Rae on Punaisten ylipapitar, mutta hänen sydämensä sykkii hirviölle. Yön talolla häntä odottaa Dallas, mutta silti hän valehtelee kaikille yrittäessään pitää Refaimin turvassa.

Mitä muuta tästä voi sanoa kuin että tykkäsin? Zoey oli jätetty pienempään rooliin ja ahkerammin seurattiin Stevie Raeta ja Refaimia - jee! Heidän suhteensa olikin kirjan parasta antia.

Tapahtumia käytiin läpi todella monen eri henkilön näkökulmasta, joista jotkut olivat ihan mielenkiintoisia, mutta toiset eivät niinkään. Tylsemmät kohdat silmäilin läpi ja katsoinkin etukäteen, että milloin Stevie Raen vuoro taas tulee. Silti kaikin puolin mainio Yön talo-sarjan osa.

KAMI GARCIA & MARGARET STOHL: Lumoava kirous

Pitkästä aikaa tuli luettua jotain muutakin, kuin koulukirjoja. Tai ei nyt niitäkään, tämä kirja ei vain innostanut lukemaan, joten luku-urakka vain venyi ja venyi.

Ethan Waite asuu uneliaassa Gatlinin pikkukylässä, josta unelmoi pääsevänsä pois. Kaupunkiin saapuu kuitenkin uusi tyttö, Lena Duchannes, joka on Ethanille paljon enemmänkin.

Ethan on nähnyt unia Lenasta, eikä ole voinut estää tämän putoamista. Heillä on heti yhteys, jota kumpikaan ei voi hallita. He taistelevat kyläläisten ennakkoluuloja vastaan, vaikka samalla Lenaa vaivaava kirous on astumassa esiin.

Tämä ei kirja ei missään vaiheessa temmannut mukaansa. Ihmettelin ensin, miksi kirja oli kirjoitettu Ethanin näkökulmasta, mutta myös Lena oli niin mitäänsanomaton hahmo, ettei hänenkään näkökulmastaan olisi saanut juurikaan jutunjuurta.

Kyllä kirjaan muutama hyvä hahmo mahtui, mutta pääasiassa olin niin pettynyt kirjaan, että vähän hankala siitä on keksiä mitään hyvää sanottavaa. Lopussa ehkä oli hieman kiinnostuksen pilkahdusta, mutta voi miksi tämän täytyy jatkua vielä seuraavassakin osassa. Kunnon tiivistys ja kirja olisi ehkä ollut parempaa luettavaa.