tiistai 31. heinäkuuta 2012

TOMI KONTIO: Lukinkehrä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - kotimainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Lukinkehrä on Tomi Kontion runokokoelma, joka on julkaistu 1996. Kokoelmassa hän "tunnustaa rakkautensa niin suomalaisen lehdon kasvimaailmalle kuin helsinkiläiselle lähiölle".

Valitsin tämän teoksen listalta oikeastaan vain siksi, että kauheasti valinnanvaraa ei ollut. Olen aika nirso runojen suhteen, joten tämä ohukainen opus mukavan mittaisine runoineen oli helpotus.

Teos on jaettu kuuteen osaan, joista jokaisella tuntuu olevan oma, aika selkeä ja rajattu aiheensa.
Ensivaikutelma oli lapsekas, sillä Lehtopalsami nimisessä runossa seikkailee peukaloinen ja kuvakieli on erittäin runsasta sekä mielestäni myös aika selkeää.
Ensimmäisessä osassa kaikki runot kertovatkin juuri kasveista: "Valkolehdokki, Jeesuksenkämmen,/ yöhön takertuva tuoksu, happo,/ joka kuorii kiitäjän kotelostaan" ja "-- vain multainen rukous ja harmaa taivaan suunta/ ja käsivarsillasi rokkoinen kaipaus,/ mullassa rukous:/ ruttuinen tyttöä meinaa, sileä poikaa."

Toisessa osassa Kontio siirtyy luonnon kuvaamisesta kaupunkiin "katson ulos, silakat hyppivät kioskin katolla,/ raitiovaunun selässä on märkää sähköä". Runot pitenevät ja muisuttivat mielestäni suhteellisen paljon yhtenäistä tarinaa.

"Vaikka sinä/ sanoit vaikka Töölönlahti levitti siipensä/ --". Kolmas osa sisältää joitain paikkojen nimiä, joita en tunnista, koska Helsingissä ei ole tullut kauheasti aikaa vietettyä. Uskoisin, että nämä runot saattavat aueta paremmin sellaiselle, joka tuntee niissä esiintyvät paikat. Kaikkien runojen nimet ovat toistensa kaltaisia Jotta sinä, Koska sinä, Kun sinä jne. Huomaa kuinka näissä runoissa on kielellisesti leikitelty erityisesti konjunktioilla: "Kun yö kiipeää katolle ja sytyttää savukkeen/ kun kuu kulkee haalistuneen taivaan/ kun yö katolla kun kuu/ kaupungin yllä valojen verkko/ --."

Neljännessä osassa monilla runoilla ei ole nimeä. Itse ajattelin runojen kokonaisuutena käsittelevän elämää ylipäätään: "Uskon eläväni vaikka tiedänkin olevani kuollut/ vähä vähältä olen oppinut että kivet/ niiden hiljaisuus niiden kasvot/ ja taivas ja avaruus yhtä kaikki/ tässä lähellä tässä kivessä."
Neljännessä osassa Kontio palaa myöskin takaisin luontoaiheisiin ja luonnon kuvaamisen, joka jatkuu myös viidenteen ja viimeiseen, eli kuudenteen osaan.

Viidennessä osassa runojen nimet ovat ötököitä ja noudattavat tyyliltään varsin samaa kaavaa, kuin ensimmäisen osan runot, jotka kertoivat kasveista. Lukinkehrä on viidennen osan runoista viimeisin ja koin sen käsittelevän elämää syntymästä kuolemaan, sillä runon ensimmäisessä osassa puhutaan aamusta ja luonnosta ja lopulta vuosista "jotka kiertävät toisiaan". Toisessa osassa mukaan astuu kuolema ja suru ja runon tyyli vaihtuu iloisemmasta surullisemmaksi.

Viimeinen osa sisältää vain yhden runon, joka on kuitenkin useamman sivun mittainen. Mielestäni se on yhdistävä tekijä kirjan kannalta, sillä siinä esiintyivät sekä luonto että kaupunki yhdessä ja samassa runossa. Mielestäni runo myös eteni synnystä kuolemaan, jota esiintyi aikaisemmissakin runoissa.

Kontion runoissa esiintyy paljon vahvoja tunteita, niin rakkautta kuin kärsimystäkin: "Seinä niin kaukana seinästään,/ rakkaus rakkaudestaan, kivi itsestään,/ että aivan kuin kuulisi äänen, surun äänen,/ näkisi graniitin kyyneleet."
Kielellisesti runot ovat varsin rikkaita. Niissä on useasti käytetty mm. personifikaatiota, esimerkiksi "sienet lihovat, lahotuuli kaatuu" ja "kaupunki seisoo kuin hevosen selässä". Monissa runoissa on myös hyödynnetty metaforia "kolikko oli kädessäni kuin kuun/ pimentämä aurinko --" ja "-- nousi kourani halkeilleesta maaperästä/ kuin maidon pingottamat utareet, --".

Vaikka runot ovat varsin selkeitä ja tuntuvat oikeasti kertovan juuri siitä, mistä voisi luullakin, oli se sitten Pihlaja tai Leppäkerttu, ne voivat myös olla allegorioita, eli vertauskuvallisia tarinoita.
Lukiessani runoja tein muistiinpanoja ja kirjoitin muun muassa ajatuksen siitä, että Kontio olisi kuvannut ihmisiä/henkilöitä luonnon kautta. Kuitenkin runot aukeavat eri ihmisille niin monin eri tavoin ja kaksi ihmistä voivat olla jostain runosta aivan eri mieltä.

Itse pidin monista Kontion runoista, sillä mielestäni hänen käyttämänsä kieli oli kaunista ja sanat hyvin valittuja. Öljykuoriainen oli ehdottomasti suosikkini kirjan runoista:

"-- Sinä peität maahan että nousisivat kukkaan,
että joku siivetönkin prinssi saisi Pegasoksella lentää."

maanantai 23. heinäkuuta 2012

SANDRA BROWN: Kova luu

Kirjaston hyllyyn oli yhtäkkiä ilmestynyt tämä Brownin uusin suomennettu teos ja pakkohan minun oli ottaa se mukaani. Olen tainnut jo lukea kaikki lähikirjastostani löytyvät Sandra Brownin kirjat (joita ei kyllä kovin montaa kys. kirjastosta löydy), joten tulevaisuudessa pitääkin varmaan kirjailijan teoksia mennä etsimään toisesta kirjastosta.

Kovaotteinen yksityisetsivä Dodge Hanley kiertää lakia tai särkee sydämiä saadakseen rikollisen kiinni, eikä hän pyytele keneltäkään anteeksi.

Hänen entinen rakastettunsa Caroline King ottaa häneen kuitenkin yhteyttä 30 vuoden jälkeen ja saa Dodgen mielenrauhan järkkymään. Heidän tyttärensä Berry, jota Dodge ei ole nähnyt lapsen syntymän jälkeen, on vaarassa. Dodgen pitää pysäyttää pakkomielteinen psykopaatti, joka on ottanut tehtäväkseen Berryn tappamisen.

Olen Sandra Brownista aika samaa mieltä kuin Nora Robertsistakin: jos kirjailijan kirjoista tykkää, niin uuteenkaan teokseen ei tule pettymään - kirjat ovat hyvin toistensa kaltaisia.
Itse ainakin pidän Brownin kirjoja viihdyttävinä ja mukavina luettavina, sellainen oli myös tämä kyseinen kirja.
Kirja jakautui kahteen aikajaksoon, jotka molemmat olivat mielenkiintoisia ja jännitys pysyi yllä loppuun asti. Oli kuitenkin vähän outoa lukea melkein eläkeikään ehtineiden ihmisten uudestaan syttyvästä romanssista...

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

MARGARET McDONAGH: Kyllä elämälle, EMILY FORBES: Plastiikkakirurgi täydellinen

Töistä löytyy sellainen "saa ottaa"-hylly, jossa useimmiten on vain erilaisia aikakauslehtiä, mutta bongasinpas sieltä jokin aika sitten tämän kyseisen Harlequinin.
Aikaisemmin olen tutustunut vain Harlequinin paranormaaliin romantiikkaan, mutta ajattelin että voisihan sitä tämänkin pokkarin lukea.

Kyllä elämälle: St. Piranin sairaalassa aloittaa uusi neurokirurgi, italialaishurmuri Gio Corezzi, joka kääntää naisten päät sairaalan joka osastolla - paitsi hiljaisen Jessican, joka ei tunnu päästävän ketään lähelleen.
Myrskyn jälkeen Jess ja hänen kissanpentunsa jäävät kuitenkin kodittomiksi, joten Gio tarjoaa heille katon pään päälle - miehellä on viikko aikaa valloittaa aran Jessican sydän.

Plastiikkakirurgi täydellinen: Plastiikkakirurgi Ben McMahon, kaupungin tavoitelluin poikamies suoraan Melbournen juorusivuilta, onnistuu hurmaamaan sairaanhoitaja Maggie Petersenin täysin. Pian Maggie saa kertoa hieman sitoutumiskammoiselle Benille, että tästä on tulossa Melbournen tuorein isä.

Uskoakseni nämä kirjat taisivat olla Harlequinia tavallisimmillaan - romanttista hömpötystä ja ihmissuhdekiemuroita. Juonihan nyt on tällaisissa kirjoissa todella ennalta arvattava, mutta kirjojen tarkoitushan on vain viihdyttää.
Enemmän pidin Emily Forbesin tarinasta, sillä McDonagh oli tunkenut tarinaansa vähän liikaa draamaa. Muutenkin olisin odottanut näiltä tarinoilta enemmän komediaa.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

ALLY CARTER: Suloinen huijari

Suloinen huijari vaikutti minusta hauskalta ja kepeältä nuorten "hömppäkirjalta", joten pitihän minun lainata se kirjastosta.

Katarina Bishop on 15-vuotias mestarivarkaiden perheeseen syntynyt tyttö, joka suunnitteli viisitoistavuotiaana ensimmäisen ikioman huijauksensa: hän keplotteli itsensä oppilaaksi maan parhaaseen sisäoppilaitokseen päättäen jättää varastelemisen taakseen.

Katin isä on kuitenkin sotkeutunut taidekokoelman varkauteen ja tarvitsee tyttärensä apua. Kat joutuu jättämään opiskelun sikseen, sillä hänellä on kaksi viikkoa aikaa etsiä maalaukset ja varastaa ne takaisin. Hänen pitää tehdä ystäviensä kanssa sellainen huijaus, jollaista ei ole aiemmin nähty.

Warner on ostanut kirjan elokuvaoikeudet ja olen täysin samaa mieltä Booklistin kanssa - "Kaikin puolin nautittava seikkailu, joka on kuin tehty elokuvaksi."

Kirja oli mukava ja nopeahko luettava. Dekkari se ei ollut, ennemminkin nuorille suunnattu seikkailukomedia tai vastaava lisättynä sopivalla määrällä romantiikkaa. Itse ainakin viihdyin tämän kirjan parissa, se ei ollut tylsä ja juoni eteni sopivalla vauhdilla. Tästä on jo julkaistu englanniksi ilmeisesti peräti muutamakin jatko-osa, vaikka kirjan loppu oli onneksi "oikea loppu".

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

ALYSON NOEL: Musta liekki

Musta liekki on nuorille suunnatun Kuolemattomat-nimisen fantasiasarjan neljäs osa.

Ever auttaa parasta ystäväänsä Havenia muuttumaan kuolemattomaksi, mikä ei olekaan mikään helppo juttu, sillä Haven on Romanin pauloissa ja aivan liian innoissaan kaikista kuolemattomuuden tuomista mahdollisuuksista.

Lisäksi Ever yrittää murtaa kirouksen, joka uhkaa tuhota hänen ja Damenin välisen rakkauden. Hän tulee jopa turvautuneeksi mustaan magiaan ja vaarantaa kaiken rakastamansa.

Mielestäni kirja oli varsin sekava. Se junnasi paljon paikoillaan, eikä juonellisesti oikein edetty minnekään. Lisäksi minua on ensimmäisestä osasta lähtien häirinnyt kirjan tyyli, mutta se voi tosin johtua suomennoksestakin.

Tämä kirja oli siis pienoinen pettymys, mutta ei Kuolemattomat-sarja ole kyllä aikaisemminkaan saanut minua hyppimään innosta. Ensimmäinen osa oli "ihan ok", mutta sen jälkeen sarja on mennyt mielestäni vain alamäkeä.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

MARY HOFFMAN: Stravaganza - Laivojen kaupunki

Yllätyin todella paljon, kun huomasin että Stravaganza-nimiseen sarjaan oli tulossa vielä jatko-osa, sillä edellisten osien lukemisesta oli minulla niin paljon aikaa, että olin melkeinpä unohtanut koko sarjan.

Isabel tuntee jäävänsä kaksoisveljensä varjoon kaikessa, kunnes hän löytää Barnsburyn lukion lattialta punaisen samettipussukan, joka on täynnä hopeanvärisiä mosaiikkipaloja.

Pian hän päätyykin Classeen, renessanssiajan kaupunkivaltioon Taliaan. Siellä idän suurvalta on kokoamassa sotalaivastoa Bellezzaa ja sen liittolaisia vastaan ja stravaganttien apu on taas tarpeen.

Ehdin aloittaa tätä kirjaa vain hieman ennen kuin lähdin Islantiin, mutta nyt kotiuduttuani palasin heti kirjan pariin ja luin sitä pitkälle yöhön. Laivojen kaupunki oli mukaansatempaava ja pidän siitä, kuinka Hoffman tuo kaikkiin kirjoihin jotain uutta. Ehkä kirjasta silti puuttui jotain (en kyllä osaa sanoa mitä), mutta erittäin mukava luettava se silti oli.

Ja jos nyt yhtään olen oikeassa, niin tästähän on tulossa vielä ainakin yksi osa, eli sitä sitten vain odottelemaan.