Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).
Lukinkehrä on Tomi Kontion runokokoelma, joka on julkaistu 1996. Kokoelmassa hän "tunnustaa rakkautensa niin suomalaisen lehdon kasvimaailmalle kuin helsinkiläiselle lähiölle".
Valitsin tämän teoksen listalta oikeastaan vain siksi, että kauheasti valinnanvaraa ei ollut. Olen aika nirso runojen suhteen, joten tämä ohukainen opus mukavan mittaisine runoineen oli helpotus.
Teos on jaettu kuuteen osaan, joista jokaisella tuntuu olevan oma, aika selkeä ja rajattu aiheensa.
Ensivaikutelma oli lapsekas, sillä Lehtopalsami nimisessä runossa seikkailee peukaloinen ja kuvakieli on erittäin runsasta sekä mielestäni myös aika selkeää.
Ensimmäisessä osassa kaikki runot kertovatkin juuri kasveista: "Valkolehdokki, Jeesuksenkämmen,/ yöhön takertuva tuoksu, happo,/ joka kuorii kiitäjän kotelostaan" ja "-- vain multainen rukous ja harmaa taivaan suunta/ ja käsivarsillasi rokkoinen kaipaus,/ mullassa rukous:/ ruttuinen tyttöä meinaa, sileä poikaa."
Toisessa osassa Kontio siirtyy luonnon kuvaamisesta kaupunkiin "katson ulos, silakat hyppivät kioskin katolla,/ raitiovaunun selässä on märkää sähköä". Runot pitenevät ja muisuttivat mielestäni suhteellisen paljon yhtenäistä tarinaa.
"Vaikka sinä/ sanoit vaikka Töölönlahti levitti siipensä/ --". Kolmas osa sisältää joitain paikkojen nimiä, joita en tunnista, koska Helsingissä ei ole tullut kauheasti aikaa vietettyä. Uskoisin, että nämä runot saattavat aueta paremmin sellaiselle, joka tuntee niissä esiintyvät paikat. Kaikkien runojen nimet ovat toistensa kaltaisia Jotta sinä, Koska sinä, Kun sinä jne. Huomaa kuinka näissä runoissa on kielellisesti leikitelty erityisesti konjunktioilla: "Kun yö kiipeää katolle ja sytyttää savukkeen/ kun kuu kulkee haalistuneen taivaan/ kun yö katolla kun kuu/ kaupungin yllä valojen verkko/ --."
Neljännessä osassa monilla runoilla ei ole nimeä. Itse ajattelin runojen kokonaisuutena käsittelevän elämää ylipäätään: "Uskon eläväni vaikka tiedänkin olevani kuollut/ vähä vähältä olen oppinut että kivet/ niiden hiljaisuus niiden kasvot/ ja taivas ja avaruus yhtä kaikki/ tässä lähellä tässä kivessä."
Neljännessä osassa Kontio palaa myöskin takaisin luontoaiheisiin ja luonnon kuvaamisen, joka jatkuu myös viidenteen ja viimeiseen, eli kuudenteen osaan.
Viidennessä osassa runojen nimet ovat ötököitä ja noudattavat tyyliltään varsin samaa kaavaa, kuin ensimmäisen osan runot, jotka kertoivat kasveista. Lukinkehrä on viidennen osan runoista viimeisin ja koin sen käsittelevän elämää syntymästä kuolemaan, sillä runon ensimmäisessä osassa puhutaan aamusta ja luonnosta ja lopulta vuosista "jotka kiertävät toisiaan". Toisessa osassa mukaan astuu kuolema ja suru ja runon tyyli vaihtuu iloisemmasta surullisemmaksi.
Viimeinen osa sisältää vain yhden runon, joka on kuitenkin useamman sivun mittainen. Mielestäni se on yhdistävä tekijä kirjan kannalta, sillä siinä esiintyivät sekä luonto että kaupunki yhdessä ja samassa runossa. Mielestäni runo myös eteni synnystä kuolemaan, jota esiintyi aikaisemmissakin runoissa.
Kontion runoissa esiintyy paljon vahvoja tunteita, niin rakkautta kuin kärsimystäkin: "Seinä niin kaukana seinästään,/ rakkaus rakkaudestaan, kivi itsestään,/ että aivan kuin kuulisi äänen, surun äänen,/ näkisi graniitin kyyneleet."
Kielellisesti runot ovat varsin rikkaita. Niissä on useasti käytetty mm. personifikaatiota, esimerkiksi "sienet lihovat, lahotuuli kaatuu" ja "kaupunki seisoo kuin hevosen selässä". Monissa runoissa on myös hyödynnetty metaforia "kolikko oli kädessäni kuin kuun/ pimentämä aurinko --" ja "-- nousi kourani halkeilleesta maaperästä/ kuin maidon pingottamat utareet, --".
Vaikka runot ovat varsin selkeitä ja tuntuvat oikeasti kertovan juuri siitä, mistä voisi luullakin, oli se sitten Pihlaja tai Leppäkerttu, ne voivat myös olla allegorioita, eli vertauskuvallisia tarinoita.
Lukiessani runoja tein muistiinpanoja ja kirjoitin muun muassa ajatuksen siitä, että Kontio olisi kuvannut ihmisiä/henkilöitä luonnon kautta. Kuitenkin runot aukeavat eri ihmisille niin monin eri tavoin ja kaksi ihmistä voivat olla jostain runosta aivan eri mieltä.
Itse pidin monista Kontion runoista, sillä mielestäni hänen käyttämänsä kieli oli kaunista ja sanat hyvin valittuja. Öljykuoriainen oli ehdottomasti suosikkini kirjan runoista:
"-- Sinä peität maahan että nousisivat kukkaan,
että joku siivetönkin prinssi saisi Pegasoksella lentää."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti