KIERSTEN WHITE: Loputtomasti

Otin tämän kirjan mukaani matkalukemiseksi Nizzaan ja tulihan tämä luettua melkein loppuun asti jo heti lentokoneessa.

Kansainvälisessä paranormaalien hallintovirastossa on uusi johtaja, joka haluaa Evien takaisin päämajaan. Lisäksi Pimeän hovin kuningatar kiduttaa ihmisiä synkässä valtakunnassaan.

Yliluonnolliset olennot ovat sitä mieltä, että vain Evie pystyy pelastamaan heidät mysteeriseltä, hengenvaaralliselta kuolemalta, vaikka Evie haluaisi olla vain tavallinen nuori.

Aika on loppumassa ja kohtalo on Evien käsissä - se siitä normaalista.

Nyt on tämäkin sarja sitten saatu päätökseensä ja kyllähän tämän luki - tykkäsin. Loppua kohti erilaisuuden viehätys alkoi ehkä laantumaan, vaikka pidinkin sarjan tyylistä.

Ehkä eniten minua jäi kaihertamaan loppuratkaisu, joka taitaa latistaa sarjaa nyt kokonaisuudessaan minun silmissäni. Olisin kaivannut ehkä vähän jotain repäisevämpää, nyt jäi vähän sellainen "sinne meni"-fiilis, vaikka aika hankala sitä on selittää.

Tämä oli sellaista kevyttä, vähän erilaisempaa luettavaa fantasian ystäville, eli kannattaa lukea jos fantasia miellyttää.

CHARLAINE HARRIS: Samaa verta

Ollut aika kiireinen kevät, mutta nyt hain kirjastosta muutaman uutuuden, joita oli pakko päästä lukemaan - ensimmäisenä tämä Sookie Stackhouse-sarjan uusin osa.

Sookie on keijusodan jäljiltä loukkaantunut ja vihainen ja elämän ainoa valopilkku on suhde viikinkivampyyri Ericiin. Suhteen takia Eric joutuu kuitenkin vampyyrikuninkaan silmätikuksi.

Sookien serkku Claude muuttaa hänen luokseen, mutta myös eräs toinen keiju on jäänyt ihmisten maailmaan ja on vihainen Sookielle. Lisäksi muodonmuuttajien ulostulon arvaamattomat poliittiset seuraukset alkavat näkyä.

Tuntui vähän siltä, että tässä oli aika paljon kaikkea, muttei lopulta yhtään mitään. Ei tämä kovin erityinen ollut, mutta ei nyt pitkästyttänytkään - kyllähän tämän luki.

Myös Sookie tuntui muuttuneen varsin ärsyttävään suuntaan. No mutta toivottavasti seuraavassa osassa palattaisiin vanhoille urille, eikä turhaan pitkitettäisi asioita.

PENTTI HAANPÄÄ: Noitaympyrä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Pentti Haanpään teos Noitaympyrä on julkaistu 1956, tosin se on kirjoitettu jo 1931. Romaanin päähenkilö on metsätyömies Pate Teikka, joka ei löydä paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Noitaympyrässä tulevat hyvin esille Haanpään kerronnan ominaispiirteet, eli "-- yhteiskunnan ristiriitojen ja elämänkatsomuksellisten ongelmien pohdinta --". Kirjassa puhutaan niin politiikasta kuin historiasta tai sen ajan nykypäivästä tässä tapauksessa, esimerkiksi "demokraatit tyytyvät kuitenkin pieneen näpertelyyn, tilannepolitiikkaan, opportunistien polkuihin". En siis yhtään vähättele kun sanon, että tämä oli minulle erittäin haastava teos ja välillä olin niin pihalla kirjasta ettei mitään rajaa.

Kirjassaan Noitaympyrä Pentti Haanpää on käyttänyt hän-kertojaa, eikä kertoja ole itse mukana tapahtumissa. Kirjan alussa on "asetussanat", joissa sekatyömies N. kehottaa kirjoittajaa kirjoittamaan kirjan Pate Teikan jutuista siinä hengessä kuin hän sen on kirjoittajalle kertonut. Minä olen sitä mieltä, että kirjasta tosiaan tulisi ilmi se, kuinka Haanpää kertoo jonkin toisen tarinaa: "Mutta minä, hänen kuuliainen kirjurinsa, teroitin lyijykynäni pöytäni ääressä."

Kirjassa on tapahtumien kerronan lisäksi pohdintaa ja myös lukijaakin johdatellaan silloin tällöin: "Eikä lukijan auta ihmetellä itsekseen, että nytkö tämä Neuvostoliitto on jo niin mahtava?" Kirjassa on myös varsin pitkiä dialogeja, hahmojen puheenvuorot eivät aina rajoitu vain muutamaan sanaan tai yhteen lauseeseen.

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin tämän kirjan ja jo nyt on sellainen fiilis, kuin kirjaa ei olisi edes lukenut. Kirja oli todella kaukana omalta alueeltani ja esimerkiksi kaikki politiikkaan viittaavat sanat saivat pääni täyteen kysymysmerkkejä. Toisaalta kirjasta teki mielenkiintoisemman kuvaukset sen aikaisesta ajasta ja ajatuksista, vaikka niistä suhteellisen moni menikin minulta vähän ohi. No, kaikilla on oma makunsa kirjojen suhteen.

P. MUSTAPÄÄ: Jäähyväiset Arkadialle

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikkot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

P. Mustapään kokoelman Jäähyväiset Arkadialle ensimmäinen painos ilmestyi 1945. Kirjastosta löysin toisen painoksen, jonka päätin lukea osana kirjallisuusdiplomia. Kirja sisältää vain runokokoelman, ei tietoa runoilijasta, kuten monet muut lukemani runokirjat ja sitä jäinkin vähän kaipaamaan, sillä minusta ns. runoilijan tunteminen antaa selvyyttä runoihin.

Jäähyväiset Arkadialle on jaettu seitsemään osaan. Minun oli hieman hankala löytää aiheyhteyttä joistain osista. Toisaalta tyyli pysyy samana läpi kokoelman. Aiheet vaihtelevat Raamatullisista ("Mutta kavala käärme,/ mutta Tiedonpuu?") luontoaiheisiin ("Kuusen oksien alla/ orava nakertaa.") ja lisäksi runoilija on ottanut aiheita myös Roomasta ("Taputtaa hilpeä Caesar ja Rooman kansa/ näin kätten läiskeeseen haudaten kantajansa.").

Rakenteeltaan runot sisältävät erittäin paljon toistoa, esimerkiksi "Hyppien, tanssien kuljen/ polkua varjoisaa,/ polkua metsän halki,/ polkua metsän taa,/ --". Suurin osa runoista on monisäkeistöisiä ja säkeistöt myös esimerkiksi alkavat aina samalla tavalla. Toiston lisäksi useissa runoissa on myös loppusointuja, esimerkiksi "Ehtootähti on tuolla,/ Venus, tuikkiva koi./ Eedenin paratiisiin/ Jumala ihmiset loi".

Vaikka aiheita oli otettu Roomasta ja ilmeisesti myös antiikin Kreikastakin, niin suomalaisuuskin tuli esille kokoelmassa. Erityisesti "Juomalaulu" niminen runo tuntui minusta varsin perisuomalaiselta: "Ylös, veikot, malja pohjaan,/ malja synnyinmaan!"

Oma suosikkini tästä kokoelmasta oli ehdottomasti "Satukirja" niminen runo. Nimensä mukaisesti aihe oli otettu lasten saduista ja mielestäni runo poikkesi aika paljon monista kirjan muista runoista.

"Elämä on, totisesti, ihanaa/ maassa satujen,/ mutta koira, eipäs, susihukka vimmoissaan/ kipittelee Punahilkkaa tappamaan."

NORA ROBERTS: Jotain sinistä

Otin tämän Robertsin morsiussarjan viimeisen osan matkalukemiseksi lappiin. Siitä onkin aikaa, kun luin kolmannen osan, mutta ei sillä ole niin väliä, kun on tämmöinen kevyt hömppä kyseessä.

Lapsuudenystävät Mackensie, Emmaline, Laurel ja Parker pyörittävät menestyvää hääpalveluyritystä. Parker Brown on ainoa heistä, joka ei vielä ole löytänyt sulhoaan itselleen, sillä hän vaikuttaa olevan kiinnostuneempi BlackBerrystään.

Parkerin tielle ajaa kuitenkin moottoripyörällään Malcolm Kavanaugh, joka ei täytä kriteerejä Parkerin unelmien aviomiehestä, mutta silti heidän välillään alkaa kipinöidä.

En nyt erityisemmin tästä kirjasta pitänyt. Joko olen vähän kyllästynyt Robertsiin, tai sitten Malcolmista ja Parkerista saatiin lukea vähän liikaakin aikaisemmissa osissa.

Mutta tämä oli juuri sellaista kevyttä aivot narikkaan lukemista, joka sopi hyvin matkalle. Ja tulipahan luettua sarja loppuun, kyseessä oli taas perinteistä Nora Robertsia - jotkut tykkää, jotkut ei.

P.C. CAST & KRISTIN CAST: Yön talo 7 - Kahlittu

Onneksi tajusin varata tämän Yön talo-sarjan uusimman osan suht. aikaisin kirjastosta ja sainkin ensimmäisten joukossa tämän lainaksi. Yhdessä vaiheessa olin sitä mieltä, että sarja lähti huonompaan suuntaan, mutta edellinen osa näytti jo selkeästi merkkejä paremmasta.

Zoey Redbird vaikuttaa kuolleelta ja hän onkin matkannut tuonpuoleiseen rakastettunsa perässä eikä saa koottua sielunsa sirpaleita. Ainoa, joka häntä voi auttaa, on hänen soturinsa Stark, mutta yritys pelastaa Zoey voi merkitä hänellekin kuolemaa.

Stevie Rae on Punaisten ylipapitar, mutta hänen sydämensä sykkii hirviölle. Yön talolla häntä odottaa Dallas, mutta silti hän valehtelee kaikille yrittäessään pitää Refaimin turvassa.

Mitä muuta tästä voi sanoa kuin että tykkäsin? Zoey oli jätetty pienempään rooliin ja ahkerammin seurattiin Stevie Raeta ja Refaimia - jee! Heidän suhteensa olikin kirjan parasta antia.

Tapahtumia käytiin läpi todella monen eri henkilön näkökulmasta, joista jotkut olivat ihan mielenkiintoisia, mutta toiset eivät niinkään. Tylsemmät kohdat silmäilin läpi ja katsoinkin etukäteen, että milloin Stevie Raen vuoro taas tulee. Silti kaikin puolin mainio Yön talo-sarjan osa.

KAMI GARCIA & MARGARET STOHL: Lumoava kirous

Pitkästä aikaa tuli luettua jotain muutakin, kuin koulukirjoja. Tai ei nyt niitäkään, tämä kirja ei vain innostanut lukemaan, joten luku-urakka vain venyi ja venyi.

Ethan Waite asuu uneliaassa Gatlinin pikkukylässä, josta unelmoi pääsevänsä pois. Kaupunkiin saapuu kuitenkin uusi tyttö, Lena Duchannes, joka on Ethanille paljon enemmänkin.

Ethan on nähnyt unia Lenasta, eikä ole voinut estää tämän putoamista. Heillä on heti yhteys, jota kumpikaan ei voi hallita. He taistelevat kyläläisten ennakkoluuloja vastaan, vaikka samalla Lenaa vaivaava kirous on astumassa esiin.

Tämä ei kirja ei missään vaiheessa temmannut mukaansa. Ihmettelin ensin, miksi kirja oli kirjoitettu Ethanin näkökulmasta, mutta myös Lena oli niin mitäänsanomaton hahmo, ettei hänenkään näkökulmastaan olisi saanut juurikaan jutunjuurta.

Kyllä kirjaan muutama hyvä hahmo mahtui, mutta pääasiassa olin niin pettynyt kirjaan, että vähän hankala siitä on keksiä mitään hyvää sanottavaa. Lopussa ehkä oli hieman kiinnostuksen pilkahdusta, mutta voi miksi tämän täytyy jatkua vielä seuraavassakin osassa. Kunnon tiivistys ja kirja olisi ehkä ollut parempaa luettavaa.

REIDAR PALMGREN: Jalat edellä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - kotimainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Lainasin tämän Palmgrenin esikoisromaanin nyt varmaan kolmatta kertaa. Aina vain jäänyt lukematta ja sitten onkin pitänyt jo palauttaa kirja kirjastoon. Syy saattaa olla tylsähkö ja luotaantyöntävä kansi tai sitten suppea takakannen teksti, mutta nyt sain vihdoinkin luettua tämän.

Jalat edellä kertoo Jokisten perheen elämästä. Kahdeksanvuotias Tero saa kuunella vanhempiensa riitoja. Riitojen välissä äiti Katja yrittää pitää perhe-elämää pystyssä, kun lakimiehenä työskentelevä isä Risto käy salaa tapaamassa toista naista ja yrittää muistaa mennä hänen ja Teron yhteisille uimahallikäynneille.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen keskittyy realistisesti perheen kivikkoiseen elämään. Toiseen osaan viittaa selkeästi takakannen teksti: "-- esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla."

Kirjassa keskitytään paljon perheen isään Ristoon ja monia asioita onkin käyty läpi hänen näkökulmastaan. Hän-kertojaa käytetään taitavasti samalla kun näkökulmaa vaihdetaan hahmosta toiseen: "- Kuka niitä omikseen väittää? hän kysyi napakkana./ - Ei kukaan enää, Risto vastasi vaisusti."
Pidin paljon siitä, kuinka välillä asioita käytiin läpi aika yllättävänkin hahmon näkökulmasta, esimerkiksi Riston asioimista kaupassa kuvattiinkin myyntipäällikkö Kristianin näkökulmasta: "- Ahaa... tämähän vaikuttaa ihan hyvältä sitten. Pakko myöntää. Mutta... enpä tiedä. Aikamoinen on. Mitenkähän. Nii-in./ Kristianin aivoissa syttyi valo. Taivas! Se haluaisi tämän kalliimman kuitenkin, ja mä olin jo luopua leikistä!"

Pidin paljon kirjan ensimmäisestä osasta ja perheen elämän kuvailusta, mutta kakkososassa lähdettiinkin sitten jo semmoisiin maisemiin, että se poikkesi ensimmäisestä osasta täysin. "Mustanpuhuva komedia" ei minulle ihan täysillä auennut ja kirjasta jäikin aika ristiriitainen fiilis, vaikka ensimmäisen osan jälkeen olisinkin ollut valmis ehkä jopa hehkuttamaan tätä.

VEIKKO HUOVINEN: Siintävät vuoret

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Luin Huovisen Siintävät vuoret tarinan kirjasta Kootut teokset III. Valitsin tämän kyseisen kirjan, koska se oli lyhyt ja vaikutti ihan leppoisalta luettavalta. Takakannessa teoksesta oli kerrottu, että se on "-- kuvaus matkasta tuulisella vaaralla --". En ollut myöskään aikaisemmin lukenut Huovisen tuotantoa, vaikka hän on "-- kansainvälisesti tunnetuimpia kertojiamme". Myös kirjan luontokuvaus kiinnosti, sillä aikaisemmin olen lukenut vain yhden luontokuvaukseen keskittyvän kirjan, josta en kuitenkaan pitänyt yhtään.

Reima työskentelee metsätöissä voidakseen rahoittaa perheensä elämää. Hän saa kuitenkin tehtäväkseen toimia oppaana johtajan tyttärelle ja viedä hänet vuorten yli.

Juoni on hyvin yksinkertainen ja kirja onkin sellainen matkakertomus, jossa keskitytään paljon luonnon kuvailuun. Luonnon kuvailu on välillä hyvin yksityiskohtaista ja adjektiiveja on käytetty runsaasti: "Tuuli, miten ihmeellistä elämää se onkaan! Se puhaltaa paljon seisahtunutta, pilaantunutta liikkeelle ja tuo sijalle uutta ja virvoittavaa." Myös metaforia on käytetty luonnon kuvailun apuna: "Lampi on kuulas kuin syyskuun paistepäivä, sellainen, jolloin kurjet muuttavat ja soutumies unohtuu kurkkimaan veden läpi."

Kirja koostuu suurilta osin luonnon kuvailusta, mutta siinä on myös hahmojen dialogeja: "- Vai niin. Taidatte paleltua. Hyvää yötä!/ - Hyvää yötä! Nukkukaa rauhassa." Useat dialogien lauseista ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta niin dialogeihin kuin luonnonkin kuvailuun mahtuu myös pitkiä virkkeitä, joissa on runsaammin sisältöä. Kieli vaikutti silloin tällöin vähän vanhanaikaiselta ainakin minun mielestäni, mutta toisaalta kirja onkin ilmestynyt 1959. Esimerkiksi jotkin kirjassa käytetyt sanonnat ovat poistuneet arkikäytöstä, tai niitä kuulee harvemmin.

Mielestäni kirjan kieli oli kaunista, esimerkiksi "-- jotka nekin nopeasti himmenevät epätodellisiksi - ehkä katkeriksi tai suloisiksi, kenties suloisen katkeriksi". Minä jopa pidin tästä kirjasta, lukeminen oli rentoa ja mukavaa. Normaalisti en pidä siitä, että kirjassa on runsaasti kuvailua, mutta Huovisen tyylistä tykkäsin.

C.J. DAUGHERTY: Night School - Yön valitut

Bongasin tämän kirjan Lukunurkasta ja sen verran kiinnostavalta vaikutti, että pitihän minun heti tehdä kirjastosta varaus. Satuin saamaan tämän vähän huonosti ennen englannin yo-kuuntelua, mutta menihän se koetta edeltävä ilta hyvin tämänkin parissa.

Allien isoveli Christopher on kadonnut ja hän syyttää vanhempiaan, sekä kapinoi heitä ja kouluaan vastaan, jolloin hänen vanhempansa päättävät lähettää hänet syrjäiseen ja eristäytyneeseen Cimmerian sisäoppilaitokseen.

Yllätyksekseen Allie viihtyy tiukkaa kuria noudattavassa Cimmeriassa, saa ystäviä ja ihastuu komeaan Sylvainiin. Hän tuntee kuitenkin yhteyttä myös sulkeutuneeseen Carteriin.

Cimmeriassa toimii myös salainen Yökoulu, johon saavat osallistua vain harvat ja valitut ja jonka jäsenet tuntuvat piilottelevan salaisuuksia. Koulun tanssiaisissa alkaakin tapahtua, yksi tyttö löytyy murhattuna ja Allie saa tietää olevansa itsekin vaarassa.

Tätä kirjaa oli vaikea laskea käsistään, sillä juoni oli todella koukuttava. Vaikka tiesin, ettei tässä kirjassa ole fantasiaa, niin tuntui silti koko ajan "että mitä jos sittenkin". Kirjasta tuli aika vahvasti mieleen Yön talo-sarja ja lisäksi Cimmeria muistutti vähän Tylypahkaa.

Pidin juonen lisäksi myös hahmoista, mutta Allien yhtäkkinen innostus opiskeluun tuntui todella epäuskottavalta. Muutama muukin asia jäi vähän mietityttämään, mutta pääasiassa kuitenkin erittäin mainio opus - suosittelen tarttumaan tähän.