PABLO NERUDA: Andien mainingit

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Lainasin kirjastosta teoksen Pablo Nerudan valittuja runoja, joka sisältää niin Andien mainingit kuin myös muun mussa kokoelman Meren ja yön portit. Tosin tästä kokoelmasta on hankala selvittää, mitkä runot kuuluvat mihinkin kokoelmaan, mutta Andien mainingit koostuu runoista vuosilta 1921-1937 ja 1954-1969 sekä kokoelmasta Canto general.

Mielestäni Nerudan runot olivat tyyliltään yksinkertaisia ja ymmärrettäviä. Minun makuuni ne olivat liian pitkiä, mutta pidin siitä, että Neruda käyttää selkeitä ja kokonaisia lauseita runoissaan. Lisäksi runoissa oli mielestäni välillä jotain tarinamaista: "On myrskyntäysi aamu/ kesän sydämessä."

Valitut runot teoksessa on alussa paljon romanttisia runoja: "Minun sydämelleni riittää sinun rintasi,/ sinun vapaudellesi riittävät minun siipeni." Runot eivät kuitenkaan ylistäneet aah niin ihanaa rakkautta, vaan olivat sävyltään myös vähän haikeita ja katkeria: "Millainen piina sinulle totuttautua minuun,/ sieluuni joka on yksinäinen ja villi, nimeeni/ jota kaikki pakenevat."

Kuitenkin teos sisälsi enemmän poliittisia aiheita käsitteleviä runoja, muun muassa köyhyyttä. Myös sen lisäksi, että Neruda on kirjoittanu runon "Oodi sipulille", hän on kirjoittanut oodin myös Leninille: "Lenin oli liitossa mullan kanssa./ Hän näki kauemmas kuin kukaan."

Pidin Nerudan tyylistä erityisesti romanttisissa runoissa, mutta poliittiset runot eivät olleet oikein minun juttuni aiheen vuoksi, ei vain erityisemmin kiinnostanut. Ehkä tutustun Nerudaan joskus myöhemminkin.

"Sängystä sänkyyn/ käy tämä matka,/ elämän matka./ Syntyvä, haavoittunut,/ kuoleva,/ rakastava ja unta näkevä, kaikki/ tulevat ja menevät sängystä sänkyyn,/ --."

CHARLES BAUDELAIRE: Pahan kukkia

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Les Fleurs du Mal on Baudelairen vuonna 1857 ilmestynyt runoteos, joka on yksi maailman merkittävimmistä. Baudelaire on runoilija, joka "tuo kaunistelematta esiin ihmisen kaikkine heikkouksineen, paheineen, intohimoineen, yhtä aikaa julmana ja lempeänä, syyllisenä ja viattomana".

Etsiessäni kirjastosta kirjallisuusdiplomin kirjoja minulle tuli heti "pakko tutustua tähän teokseen" fiilis napattuani tämän hyllystä. Peräti kansikin on mielestäni todella hieno - kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Runokirja on jaettu aiheittain eri osiin, esimerkkeinä Pariisin kuvia ("-- ja synkkä Pariisi hieroen luomiaan,/ --") ja Kuolema ("Vain Kuolema lohduttaa, se voimia antaa,/ --"). Lisäksi teoksen lopussa on myös Pahan kukista poistettavaksi tuomittuja runoja ja siihen myöhemmin lisättyjä runoja, sekä Yrjö Kaijärven kirjoittamaa pohdintaa Charles Baudelairesta.

Pitäessäni teoksen kannesta, pidin myös sisällöstä ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Baudelaire tuo todellakin kaunistelematta asiat esiin, eikä todellakaan aina niin kaunein kielikukkasin: "Jalat ilmassa niinkuin riettaan naisen,/ himokkaana, myrkkyä hikoillen/ avas vatsansa, löyhkistä paisuvaisen,/ häpeämättä, kuin uhmaten."

Lukiessani runoja en lähde juurikaan analysoimaan mitä runoilija joillain tietyillä ilmauksilla tarkoittaa. Baudelairen runoissa minuun tekivät vaikutuksen käytetyt sanat ja kuvailut - myös aiheet olivat mielestäni persoonallisia. Tietysti loppusointuisuus tuo mukavaa rytmiä runoihin ja pidänkin loppusointuisista runoista: "Kuin kituvia enkeleitä,/ maan kuumeissa kärsineitä,/ meitä kangastus viittoo, vie,/ sinikristallia on tie!". Juuri ne yhdistettynä Baudelairenkin käyttämiin aiheisiin, rakkauteen, antiikkiin ja yöhön, luovat sellaisen vanhanaikaisen fiiliksen. No, toisaalta teoksella alkaakin jo olla ikää.

"Enkeli, itse kauneus, tunnetko pelon:/ vanhuuden rypyt, piinaa inhottavaa,/ nähdessä uskollisuutta, salaista, kauheaa,/ silmissä, joista ahnaat silmämme joivat elon?/ Enkeli, itse kauneus, tunnetko pelon?"

P. MUSTAPÄÄ: Jäähyväiset Arkadialle

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikkot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

P. Mustapään kokoelman Jäähyväiset Arkadialle ensimmäinen painos ilmestyi 1945. Kirjastosta löysin toisen painoksen, jonka päätin lukea osana kirjallisuusdiplomia. Kirja sisältää vain runokokoelman, ei tietoa runoilijasta, kuten monet muut lukemani runokirjat ja sitä jäinkin vähän kaipaamaan, sillä minusta ns. runoilijan tunteminen antaa selvyyttä runoihin.

Jäähyväiset Arkadialle on jaettu seitsemään osaan. Minun oli hieman hankala löytää aiheyhteyttä joistain osista. Toisaalta tyyli pysyy samana läpi kokoelman. Aiheet vaihtelevat Raamatullisista ("Mutta kavala käärme,/ mutta Tiedonpuu?") luontoaiheisiin ("Kuusen oksien alla/ orava nakertaa.") ja lisäksi runoilija on ottanut aiheita myös Roomasta ("Taputtaa hilpeä Caesar ja Rooman kansa/ näin kätten läiskeeseen haudaten kantajansa.").

Rakenteeltaan runot sisältävät erittäin paljon toistoa, esimerkiksi "Hyppien, tanssien kuljen/ polkua varjoisaa,/ polkua metsän halki,/ polkua metsän taa,/ --". Suurin osa runoista on monisäkeistöisiä ja säkeistöt myös esimerkiksi alkavat aina samalla tavalla. Toiston lisäksi useissa runoissa on myös loppusointuja, esimerkiksi "Ehtootähti on tuolla,/ Venus, tuikkiva koi./ Eedenin paratiisiin/ Jumala ihmiset loi".

Vaikka aiheita oli otettu Roomasta ja ilmeisesti myös antiikin Kreikastakin, niin suomalaisuuskin tuli esille kokoelmassa. Erityisesti "Juomalaulu" niminen runo tuntui minusta varsin perisuomalaiselta: "Ylös, veikot, malja pohjaan,/ malja synnyinmaan!"

Oma suosikkini tästä kokoelmasta oli ehdottomasti "Satukirja" niminen runo. Nimensä mukaisesti aihe oli otettu lasten saduista ja mielestäni runo poikkesi aika paljon monista kirjan muista runoista.

"Elämä on, totisesti, ihanaa/ maassa satujen,/ mutta koira, eipäs, susihukka vimmoissaan/ kipittelee Punahilkkaa tappamaan."

AILA MERILUOTO: Lasimaalaus

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Makuni runouden suhteen suuntautuu pääasiassa kohti tällaista vähän vanhempaa suomalaista runoutta ja erityisesti Saima Harmaja on yksi suosikeistani. Aila Meriluodon Lasimaalauksenkin runoista tuli heti ensimmäisiltä sivuilta vähän samanlainen fiilis kuin Harmajan runoja lukiessani, tosin nämä olivat pidempiä - muuten kelpoon arvosanaan piiitkä miinus.Lasimaalaus on voittanut WSOY:n myöntämän palkinnon sen vuoden parhaasta esikoiskokoelmasta.

Kirjastosta en kuitenkaan lainannut ihan tätä samaista kirjaa vaan opuksen "Kootut runot", jonka aloittajana toimi Lasimaalaus (1946). Lopussa oli "Aila Meriluoto tänään" Juha Tanttusen haastattelemana. Tanttunen kirjoitti olevansa sitä mieltä, että runot eivät tuntuneet hänestä vaikeilta. Itse olen vähän fifty/fifty kannalla. Runoja piti lukea tarkkaan ja ajatuksen kanssa, sillä "hauki on kala" ei niissä pätenyt.

Lasimaalaus jakautuu seitsemään osaan ja aiheet pyörivät varsin perinteisesti mm. luonnon, kuoleman ja Jumalan ympärillä. Olen alkanut miettiä, liittyykö useiden runojen alakuloisuus perustavanlaatuisesti suomalaisuuteen: "-- mies tuli soutaen selkiä pitkin./ Kuvastin särkyi. - Aamulla itkin."

Runoissa on selkeästi käytetty runomittaa ja myös perinteisiä loppusointuja: "Meri keinutti laivaa monta,/ kuin lokkeja, aalloillaan,/ sata haavetta kahleetonta/ liki ikävöivän maan." Runoissa oli yleensä kolmesta kuuteen säkeistöä, ja jos minulta kysytään, niin karsisin kyllä useista muutaman pois, sillä runoissa oli hyvin aineksia jo muutamassa ensimmäisessä säkeistössä - lyhyestä virsi kaunis.

En ole ihan varma pidinkö tästä loppupelissä niin paljon. Parin ensimmäisen runon jälkeen olin aika innoissani, koska tyyli ja aiheet olivat suhteellisen lähellä Harmajaa, mutta sitten innostus lässähti. Kyllä muutama runo oli ylitse muiden, mutta kokonaisuutena minulla ei jäänyt tästä kovin kummoista kuvaa.Yllätyin kuitenkin siitä, että muutkin blogistit ovat tarttuneet tähän kirjaan, sillä runoutta vähän harvemmin käsitellään blogeissa. Lasimaalauksesta lisää mm. blogeissa Booking it some more ja Kirjakaapin avain.

"Mietitkö mitään, uupunut pääni,/ syvälle taipunut, ylväs ja kaino?/ Muurit seisovat hiljaisina,/ yllä on tummien tornien paino./ Oi, jonain hetkenä sormeni irtoo/ tyhjästä työstään. Katson ja näen:/ Kohtalo peilini kalvoon piirtyy./ Silloin se särkyy rämähtäen."

FEDERICO GARCÍA LORCA: Andalusian lauluja

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Lorca on runoilija, näyttämötaiteilija, taidemaalari, pianisti ja säveltäjä, jonka murha " -- hankki hänelle pian marttyyrin nimen kaikkialla Euroopassa --" (ja jonka elämästä ja kuolemasta on pitkät pätkät tekstiä myös Wikipediassa).
"Elokuun 19. päivän aamunkoitteessa vuonna 1936, vain kuukauden kuluttua Espanjan sisällissodan puhkeamisesta, jotkut tuntemattomat henkilöt veivät Federico García Lorcan Granadan lähellä sijaitsevaa Viznaria ympäröiville kukkuloille, asettivat hänet kallioseinämää vasten ja ampuivat hänet." (Francisco Carregui, 1961)

Ensimmäiseksi otettuani kirjan käteeni selailin sitä vähän, sillä halusin vähän selvittää, että millainen kirjan ensivaikutelma on. Kirja näytti sisältävän paljon eri tyyppisiä ja - rakenteisia runoja, jotka oli ilmeisesti koottu eri kokoelmista. Vasta kirjan lopussa on kerrottu paljon Lorcasta, hänen elämästään ja runoista, mutta mielestäni se osa olisi sopinut jo kirjan alkuunkin, sillä henkilökohtaisista, runoilijan asuinpaikkaan ja historiaan liittyvistä runoista saa enemmän irti, kun tietää vähän taustoja.

Runot henkivät Lorcan kotiseutua ja espanjalaisuutta. Runoissa on niin kuvakieltäkin kuin myös musikaalisuutta ja rytmisyyttä: "Lepäävä sydämeni. Lähteen viileä vesi./ (Unohduksen lukki,/ kudo säikeesi vesien yli)/ Lähteen viileä vesi lauloi lauluaan./ (Unohduksen lukki,/ heitä säikeesi vesien yli)/ --" Espanjalaisuus tulee ilmi monissa runojen aiheissa. Runoissa esiintyi mm. uskonnollisuutta, ylpeyttä, kunniaa, värejä, kuolemaa jne., esimerkiksi "Tulin maailmaan näkevin silmin/ vaan silmittä lähden./ Oi suurimman tuskan Herra!" Runoja oli paljon laidasta laitaan, mutta monissa tuotiin paljon esille tunteita ja aiheet tuntuivat uskottavilta ja Lorcan inspiraatio tuntui tulleen ihan "elävästä elämästä".

Andalusian lauluja kokoelmassa oli myös muutama runo, jotka vaikuttivat jopa jo novelleilta, sillä pituutta oli yhdelläkin peräti viisi sivua. Runoissaan "Romanssi Espanjan kansalliskaartista" ja "Oodi Harlemin kuninkaalle" Lorca on ottanut kantaa niin mustalaisten vainoamiseen kuin myös antanut "-- sanat Amerikan neekereiden epätoivolle": "Silloin, neekerit, silloin, silloin/ voitte suudella hurmiossanne pyörien renkaita,/ --"

Välillä erikoiset sanavalinnat pistivät silmään ja pohdinkin, että joillakin sanoilla onkin nyt tarkoitettu jotain ihan muuta asiaa ja lopussa kerrottiinkin, että runoissa on abstraktisuutta ja hienostunutta symboliikka, esimerkiksi taivas tarkoitti ihannetta ja nainen surua. Sanavalinnat olivat varsin ihmeellisiä, eivätkä nuo "piilomerkitykset" ilman selityksiä olisikaan kovin helposti auenneet.

"Mutainen New York,/ rautalankojen ja kuoleman New York/ Mikä enkeli on kätkettynä poskessasi?/ Mikä moitteeton ääni kertoo viljan totuudet?/ Kuka muistaa sinun tahraisten vuokkojesi hirvittävät unet?"

EILA KIVIKK'AHO: Ruusukvartsi

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klasikkot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Napatessani tämän kirjaston hyllystä olin heti, että "jes, tämmöset lyhyet runot on just mua varten". Ruusukvartsissa Kivikk'aho keskittyykin tanka- ja haikulyriikkaan. En ollut aikaisemmin lukenut kovin monia kyseisten tyylien runoja, vaikka ensimmäisen tankarunoni kirjoitinkin joskus ala-asteella ja senkin jälkeen olen muutaman väännellyt. Oli siis todella mielenkiintoista päästä lukemaan ensimmäistä kertaa runokirja, joiden runot koostuvat pääosassa näistä tyyleistä.

Kivikk'ahon kirjasta ja ylipäätään tyylistä saa aika vahvan aasialaistyylisen ensivaikutelman. Hän on aikaisemminkin keskittynyt paljon tanka- ja haikurunouteen, esimerkiksi myös teokset "Niityltä pois ja Venelaulu sisältävät kumpikin sikermän tankoja".

Ruusukvartsi teoksen runoissa luonto on paljon läsnä ja useat runot myös kuvaavat jollain tapaa muutosta: "Vai kummastuttaa/ kun jänis, hirvi, mäyrä/ eksyy pihalle?/ Niiden rypymaillehan/ koko taajama tehtiin!" Kivikk'aho kirjoittaakin paljon myös vuodenajoista, joissa tulee esiin sekä luonto että muutos: "Kevät häämöttää/ himmeänä/ värinä/ jääkuoren alla."

Osa runoista vaikuttaa myös allegorioilta, mutta lyriikoiden tyyli ja tiukka muoto, jota on hankala istuttaa suomen kieleen voi myös vaikuttaa asiaan: "Kesän mentyä/ puu muuttuu: ei voi kasvaa:/ täytyy häikäistä." Toisaalta se on siitä kiinni, miten kukakin runoja tulkitsee. Joka tapauksessa näin lyhyissä runoissa Kivikk'aho on kuitenkin saanut ladattua paljon merkityksiä vain muutamiin sanoihin.

Kivikk'aho onnistuukin mielestäni luomaan selkeitä mielikuvia lukijalle: "Suuri on nietos:/ lainaaja tulee, vähän/ harteita näkyy." Kuvailevien runojen lisäksi osa tuntuu olevan myös hyvinkin kantaaottavia: "Vähemmistöillä/ omat alistettunsa,/ erakko tietää."

Minusta oli ihan mielenkiintoista tutustua suomalaiseen tanka- ja haikurunouteen, sillä niiden muoto on niin lyhyt ja useimmat suomenkieliset sanat niin pitkiä, että asiaa on hankala ilmaista kyseisten tyylilajien muodossa. Kivikk'aho on kuitenkin onnistunut mielestäni hyvin ja vaikka runot ovat yksinkertaisia, niissä on silti "sitä jotain".

"Kesä kirjoitti/ enteensä unikirjaan/ ja lintu soitti/ ajan ovikelloa/ ikuisuuden rajalla."

FRANCESCO PETRARCA: Sonetteja Lauralle

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Petrarcan Sonetteja Lauralle jäi mieleeni muistaakseni kirjallisuuden historian kurssilta ja nappasinkin sen kirjastosta mukaani, kun huomasin sen kuuluvan kirjallisuusdiplomin listaan.

Kirja sisältää Petrarcan (1304-1374) sonetteja Lauralle, jotka kertovat hänen rakkaudestaan naiseen, jonka hän kohtasi kirkossa pitkänäperjantaina, ja surusta rakastetun kuoleman johdosta. Sonettien lisäksi kirjassa on myös johdanto, jossa kerrotaan Petrarcan elämästä, ystävistä sekä suhteesta Lauraan.

Kirja on jaettu kahteen osaan, "in vita di madonna Laura" ja "in morte di madonna Laura", eli google-kääntäjän avulla elämään ja kuolemaan.

Soneteissaan Petrarca kuvaa rakastumista ja rakkautta sekä suhdettaan Lauraan. Alun muutamassa runossa hän vertaa Amorin nuolta, rakastumista, kuoliniskuun, mutta tavattuaan Lauran pitänäperjantaina "Otaksuin: nyt ei huolta Amorista,/ ei syytä varuksiin, ei pelko paina." Hän kuvaa rakkautta monelta kantilta, sen ihanuutta "jo hehkuu Lemmen tähti liekkikukin idässä" ja myös kuinka se "vie tahtomattani päin haudan kaistaa". Mielestäni useimmat soneteista ovat kuitenkin enemmän surumielisempiä, mutta kaikissa runoilija tuo paljon tunteita esiin: "-- Vaan kun jo heittää/ varjonsa ero, kohta kyyneleittää/ läheiset viime hetket: siihen mennen,/ nyt pitkää tuskaa ennen,/ te kärsivät, siis lyhyt lohtu juokaa!"

Tekstit sisältävät paljon uskonnollisuutta, sekä kristillistä "Mariaa ei, ei Pietaria haittaa/ uskollisuus, vain mulle vihollinen" että kreikkalaista mytologiaa "Apollo, ellei kuollut sammahtaen/ se kaipuu, Tessalian mailla jota/ liekehdit". Petrarca käyttää Laurasta eri nimityksiä, välillä häntä kutsutaan laakeripuuksi ja välillä auringoksi, mutta usein hän käyttää nimitystä madonna. Hän kuvailee Lauraa myös jumalallisena olentona, esimerkiksi "ei liikkunut hän niin kuin kuolevainen, vaan elein enkelin, ja äänen soitto/ mahdollisuuden maisen yli nousi".

Toisessa osassa kuolema tulee hyvin vahvasti esiin, esimerkiksi "Voi, kasvot, silmät vienot maatuviksi!/ Voi, poissa ylväs ryhti armaan naisen!" ja "Oi sielu, jättänyt maan asumukset -/ ei naista kauniimpaa voi Luonto luoda -". Suurimmassa osassa soneteista Petrarca puhuu Laurasta, mutta kirjassa on myös jonkin verran sonetteja, jotka hän on kirjoittanut ystävilleen, esimerkiski sonetin "Ihana donna, paljon lempimäsi".

Pidin paljon Petrarcan soneteista ja siitä, kuinka niitä oli välillä aika hankala ymmärtää. Tosin osa soneteissa käytetyistä nimityksistä oli selitetty sivun alalaidassa, joka toi selvyyttä niihin.
Minusta on aina mukava poimia tällaisista teoksista ne omat lempparini ja tällä kertaa ne olivat "On eläinryhmä, jonka näkö voittaa", "Ei lempijälleen armaampi Diana" ja "On muoto niin kuin enkelin ja tähden".

"On eläinryhmä, jonka näkö voittaa/ huikaisut päivän, kun se katsoo kohti,/ ja toinen esiin ehtoisin vain tohti,/ näet suurin valo sitä vahingoittaa,/ taas muita hullu kaipuu haltioittaa,/ vie riemuun liekin, joka silmiin hohti;/ kokemaan mahdin polttavan se johti. --"

SIRKKA TURKKA: Niin kovaa se tuuli löi

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - kotimainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa). 

Niin kovaa se tuuli löi on Sirkka Turkan kahdestoista runokokoelma ja hänen tekstejään on käännetty yli kymmenelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Finlandia-palkinnon (1986).

Niin kovaa se tuuli löi on jaettu viiteen osaan. Runokokoelma on täynnä lyhyitä runoja ja aforismin tyylisiä säkeitä: "Naisenkautta tänne tultiin, miehen kautta/ täältä lähdetään."
Aiheet liikkuvat kuolemassa ja menetyksessä ("Silmät haudataan, ne katsovat sinua/ kun painat pulttipistoolin otsaan,/ ne katsovat vielä, kun se putoaa/ eteesi polvilleen, kuningas kuolee."), yksinäisyydessä ja tyhjyydessä ("Sinisilmä, olen toivonut kauan, että saisin nähdä/ sinut vielä kerran, edes yhden tupakan verran.") ja eläimissä ja ihmisissä ("Jésus Armani-yhtye soittaa ylhäällä pilvissä,/ hevoset nelistävät pitkin pustaa,/ segerstamilainen suomalais-ugrilainen uho,/ horsemanship, lauman käsittelytaito.").

Runot ovat surumielisiä ja kuolema on niissä hyvin usein läsnä, mutta niistä löytyy myös lohduttavia piirteitä: "Kuljet kanssani yhä pitkin pakkastalvea,/ kulkee hassu hymysi, hautasi./ Pitkin jäisiä jokia vain me hassut/ kohti koirien kirkkoa, ketun enkeleitä." Rakas lemmikki tuntuu kulkevan rinnalla, vaikka makaisi jo haudassa. Runot vetoavatkin hyvin vahvasti tunteisiin.

Runoissa on viittauksia myös historiaan ja uskontoon, esimerkiksi "sisäministeri Tandefelt ampui, Ritavuori ampui/ - - sen jälkeen kun koira oli ammuttu, piti ampua/ Bobrikov, ja sitten itsensä" ja "ei tiennyt Jeesusrukka kelle kukoistaa,/ vain kanniskeli ristiään, oli nätti kuin humma".
Mielestäni Turkka ottaa runoillaan kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin, jotka kaipaisivat muutosta: "Emakko katsoi kärsällään, se oli saattohoidossa/ satulahuoneessa, sairaana se katsoi/ tumma pilvi pään päällä, kivun kotsa./ - - Lopulta lääkintämiehet pomppivat sen kaulan/ päällä, kun lopetuspiikit eivät tehonneet."

Itse pidän eniten juuri tämänkaltaisista runoista, jotka ovat lyhyitä ja tunteisiin vetoavia, mutta eivät välttämättä aukea ensimmäisellä tai toisellakaan lukukerralla, vaan niissä riittää pohdittavaa.

"Pistin hyasintin sen poskea vasten,/ valkean hyasintin mustaa poskea vasten,/ matkaa varten./ Kun hyvä lähtee tästä maailmasta,/ sitä vain huutaa."

RAYMOND CARVER: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - ulkomainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa). 

Rivi Riviltä, lyönti lyönniltä on kokoelma Carverin runoja, jotka on valittu teoksista In A Marine Light, Where Water Comes Together With Other Water, Fires, A New Path To the Waterfall ja Ultramarine.

Tämä oli muistaakseni ensimmäinen kerta, kun luin runokirjan, jonka kaikki runot on suomennettu. Aikaisemmin olen lukenut vain suomalaisten runoilijoitten kokoelmia tai vain muutamia yksittäisiä ulkomaisten runoilijoitten suomennettuja runoja. Lukiessa mietinkin paljon sitä, millaisia runot olisivat alkuperäiskielellä eli englanniksi, sillä runojen kääntäminen on mielestäni haastavampaa kuin romaanien. Ennen runojen lukemista tutustuin teoksen sisällysluetteloon, josta löytyivät teoksen nimet sekä suomeksi että englanniksi. Monet oli suomennettu suoraan esim. "Työtä etsimässä (Looking for Work)" ja "Tyttärelleni (To My Daughter)", mutta esimerkiksi "No Need" oli suomennettu "Ei airoja, ei tuulta". Minusta olisikin mielenkiintoista tutustua näihin runoihin myös englanniksi.

Ennen kuin siirrytään runoihin, kirjassa on teksti "Saatteeksi", jossa kerrotaan Carverista, hänen elämästään ja runoistaan, sekä lopussa on vielä muutama sana teoksen käännöstyöstä suomentajilta. Saatteeksi on hyvä alustus teoksen runoihin, sillä runot ovat saaneet paljon vaikutteita Carverin omasta elämästä. Lisäksi "Carverin ja eräiden muiden amerikkalaisten kirjailijoiden (Ford, Wolff) tyyliä kuvaamaan keksittiin käsitteet 'dirty realism' ja 'minimalismi'", ja ainakin minun mielestäni dirty realism kuvaa Carverin runoja erittäin hyvin. Tekstissä myös todetaan: "Carver ei ole teoretisoiva, 'vaikea' runoilija. Kuten hänen novelleissaan, myös runoissa aiheet löytyvät läheltä, kulkivat mukana: isä, äiti, lapset, viina, kalastus, Tess, kuolema, myös oma. Carver puhuu omista aiheistaan omilla sanoillaan."

Pidinkin juuri siitä, että runojen tarkoitusta ei tarvinnut lähteä juuri arvailemaan, vaan asiat ovat niin kuin ne kuvataan. Kovin hehkeätä kuvaus ei ole, dirty realism tulee varmasti siitä: " -- Tyttö, et saa juoda./ Se on kuolemaksi. Niin kuin se oli äidillesi, ja minulle./ Niin se oli."

" -- Vetäkööt molemmat itsensä hirteen,/ heillä käy mielessä./ Helvettiin koko hoito, ja/ vanhemmat myös, he tuumivat. Samalla/ kun murot löytyvät komerosta ja/ maito jääkaapista. He vievät kulhonsa/ TV:n ääreen, etsivät mieliohjelmansa,/ yrittävät unohtaa koko sotkun./ Ääni kovemmalle. Kovemmalle, vieläkin kovemmalle./ Isä kääntyy ja voihkaisee./ Lapset nauravat./ He lisäävät ääntä että hän varmasti tietäisi/ olevansa hengissä. Hän nostaa päätään. Aamu alkaa."

Aiheet tuntuvat tulevan suoraan Carverin omasta elämästä ja monesti runoissa käytetään "minä"-muotoa tai sitten runon myöhemmässä vaiheessa lukija saa huomata, että monissa runoissa esiintyvä "minä" on paikalla, vaikka runo alkaakin: "Nainen lyyhistyy puhelinkopin lattialle, nyyhkyttää/ luuriin. Esittää kysymyksen,/ toisenkin, itkee taas --". Seuraava säkeistö alkaakin jo: "Katselen heitä autostani./ Minullakaan ei ole kotona puhelinta./ --"

Kirjan lopussa on Carverin teksti "Kirjoittamisesta", jossa hän mm. kertoo: "Kuulin kerran kirjailija Geoffrey Wolffin sanovan opiskelijaryhmälleen 'Ei halpoja kikkoja'. -- Muokkasin sen muotoon 'Ei kikkoja'. Piste. Vihaan kikkoja." Se on hyvin huomattavissa hänen runoissaan, kuten myös mielipide: "Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki - tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas - valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla."
Tämä on huomattavissa esimerkiksi runossa "Pelko", jossa on selkeästi käyty läpi asioita, joita voi pelätä: "Pelätä pihalle ilmestyvää poliisiautoa./ -- Pelätä joutuvansa tunnistamaan ystävän ruumiin./ -- Pelätä lastensa käsialaa kirjekuorissa./ Pelätä heidän kuolevan ennen minua, ja syyllisyyttä siitä. Pelätä että joutuisi elämään äitinsä kanssa hänen/ vanhoilla päivillään, ja vanha itsekin./ -- Pelätä kuolemaa."

Runot etenevät selkeästi lause kerrallaan ilman turhia kikkoja ja ovat yksinkertaisia. Toki voi ajatella, että runo kertoo jostain muustakin kuin kalastuksesta, mutta miksei uskoisi, että kalastus ei ole vertauskuva. Runo voi ihan hyvin kertoa "pelkästä" kalastuksesta - ilman turhia kikkoja.
" -- Mutta olemme pyytämässä/ lohta. Ja niin tömistämme jalkojamme/ lumessa ja nousemme kiviä pitkin ylävirtaan,/ hitaasti, rakkautta täynnä, kohti hiljaisia vesiä."

TOMI KONTIO: Lukinkehrä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - kotimainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Esittelen tässä blogissa vain ne runokirjat, jotka olen lukenut kirjallisuusdiplomia varten (muita lukemiani runokirjoja en tule esittelemään jatkossa).

Lukinkehrä on Tomi Kontion runokokoelma, joka on julkaistu 1996. Kokoelmassa hän "tunnustaa rakkautensa niin suomalaisen lehdon kasvimaailmalle kuin helsinkiläiselle lähiölle".

Valitsin tämän teoksen listalta oikeastaan vain siksi, että kauheasti valinnanvaraa ei ollut. Olen aika nirso runojen suhteen, joten tämä ohukainen opus mukavan mittaisine runoineen oli helpotus.

Teos on jaettu kuuteen osaan, joista jokaisella tuntuu olevan oma, aika selkeä ja rajattu aiheensa.
Ensivaikutelma oli lapsekas, sillä Lehtopalsami nimisessä runossa seikkailee peukaloinen ja kuvakieli on erittäin runsasta sekä mielestäni myös aika selkeää.
Ensimmäisessä osassa kaikki runot kertovatkin juuri kasveista: "Valkolehdokki, Jeesuksenkämmen,/ yöhön takertuva tuoksu, happo,/ joka kuorii kiitäjän kotelostaan" ja "-- vain multainen rukous ja harmaa taivaan suunta/ ja käsivarsillasi rokkoinen kaipaus,/ mullassa rukous:/ ruttuinen tyttöä meinaa, sileä poikaa."

Toisessa osassa Kontio siirtyy luonnon kuvaamisesta kaupunkiin "katson ulos, silakat hyppivät kioskin katolla,/ raitiovaunun selässä on märkää sähköä". Runot pitenevät ja muisuttivat mielestäni suhteellisen paljon yhtenäistä tarinaa.

"Vaikka sinä/ sanoit vaikka Töölönlahti levitti siipensä/ --". Kolmas osa sisältää joitain paikkojen nimiä, joita en tunnista, koska Helsingissä ei ole tullut kauheasti aikaa vietettyä. Uskoisin, että nämä runot saattavat aueta paremmin sellaiselle, joka tuntee niissä esiintyvät paikat. Kaikkien runojen nimet ovat toistensa kaltaisia Jotta sinä, Koska sinä, Kun sinä jne. Huomaa kuinka näissä runoissa on kielellisesti leikitelty erityisesti konjunktioilla: "Kun yö kiipeää katolle ja sytyttää savukkeen/ kun kuu kulkee haalistuneen taivaan/ kun yö katolla kun kuu/ kaupungin yllä valojen verkko/ --."

Neljännessä osassa monilla runoilla ei ole nimeä. Itse ajattelin runojen kokonaisuutena käsittelevän elämää ylipäätään: "Uskon eläväni vaikka tiedänkin olevani kuollut/ vähä vähältä olen oppinut että kivet/ niiden hiljaisuus niiden kasvot/ ja taivas ja avaruus yhtä kaikki/ tässä lähellä tässä kivessä."
Neljännessä osassa Kontio palaa myöskin takaisin luontoaiheisiin ja luonnon kuvaamisen, joka jatkuu myös viidenteen ja viimeiseen, eli kuudenteen osaan.

Viidennessä osassa runojen nimet ovat ötököitä ja noudattavat tyyliltään varsin samaa kaavaa, kuin ensimmäisen osan runot, jotka kertoivat kasveista. Lukinkehrä on viidennen osan runoista viimeisin ja koin sen käsittelevän elämää syntymästä kuolemaan, sillä runon ensimmäisessä osassa puhutaan aamusta ja luonnosta ja lopulta vuosista "jotka kiertävät toisiaan". Toisessa osassa mukaan astuu kuolema ja suru ja runon tyyli vaihtuu iloisemmasta surullisemmaksi.

Viimeinen osa sisältää vain yhden runon, joka on kuitenkin useamman sivun mittainen. Mielestäni se on yhdistävä tekijä kirjan kannalta, sillä siinä esiintyivät sekä luonto että kaupunki yhdessä ja samassa runossa. Mielestäni runo myös eteni synnystä kuolemaan, jota esiintyi aikaisemmissakin runoissa.

Kontion runoissa esiintyy paljon vahvoja tunteita, niin rakkautta kuin kärsimystäkin: "Seinä niin kaukana seinästään,/ rakkaus rakkaudestaan, kivi itsestään,/ että aivan kuin kuulisi äänen, surun äänen,/ näkisi graniitin kyyneleet."
Kielellisesti runot ovat varsin rikkaita. Niissä on useasti käytetty mm. personifikaatiota, esimerkiksi "sienet lihovat, lahotuuli kaatuu" ja "kaupunki seisoo kuin hevosen selässä". Monissa runoissa on myös hyödynnetty metaforia "kolikko oli kädessäni kuin kuun/ pimentämä aurinko --" ja "-- nousi kourani halkeilleesta maaperästä/ kuin maidon pingottamat utareet, --".

Vaikka runot ovat varsin selkeitä ja tuntuvat oikeasti kertovan juuri siitä, mistä voisi luullakin, oli se sitten Pihlaja tai Leppäkerttu, ne voivat myös olla allegorioita, eli vertauskuvallisia tarinoita.
Lukiessani runoja tein muistiinpanoja ja kirjoitin muun muassa ajatuksen siitä, että Kontio olisi kuvannut ihmisiä/henkilöitä luonnon kautta. Kuitenkin runot aukeavat eri ihmisille niin monin eri tavoin ja kaksi ihmistä voivat olla jostain runosta aivan eri mieltä.

Itse pidin monista Kontion runoista, sillä mielestäni hänen käyttämänsä kieli oli kaunista ja sanat hyvin valittuja. Öljykuoriainen oli ehdottomasti suosikkini kirjan runoista:

"-- Sinä peität maahan että nousisivat kukkaan,
että joku siivetönkin prinssi saisi Pegasoksella lentää."