HENRIIKKA RÖNKKÖNEN: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Iso kiitos kustantajalle Mielikuvituspoikaystävästä - tämän seurassa viihtyi! Henriikka Rönkköstä on tullut jonkin verran seurattua Instagramissa, ja kyllähän tämä kirjakin alkoi heti kiinnostamaan. Kansikin on oikein nappivalinta.
 
”Stalkkaus on itsemurha. Päätä jo etukäteen, että menet kiinnostuksesi kohteen Facebook-sivuille vasta, kun juttu on vakaalla pohjalla. Tai älä mene silloinkaan. Koska jos menet, saatat huomata, että kauhukuvillasi ja mielikuvituksesi tuotteilla tuomitset jutun kuolemaan ennen kuin se edes ehtii alkaa.
Mitään muuta sääntöä ei tarvitse tietää. Pane ensitreffeillä, pieraise aktin aikana, pissaa ovi auki. Mutta älä jumalauta stalkkaa.
Aamen. Ei muuta.”

Mielikuvituspoikaystävästä kerrotaan mm. kustantajan sivuilla, että se kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää.

Ja kyllähän tämä tuli luettua melkeinpä yhdeltä istumalta. Kirja oli mukavan pituinen, mielestäni todella onnistunut kokonaisuus. Odotin, että kirja olisi ollut täynnä vain räkätystä ja punastumisia aiheuttavia juttuja, mutta vitsit - olihan siellä ihan asiaakin, mikä ei ollut yhtään huono juttu, päinvastoin. Erityisesti abortin kuvaus jäi kaikessa karuudessaan mieleen.

Hauskaa oli huomata monista kirjan asioista, että nehän ovat ihan oikeasti totta ja juuri noin sinkuksi tullut ystäväni käyttäytyi - ei siis selvästi ole ollut ainoa laatuaan.
Kirja lähti heti kiertoon kaveripiirissäni ja kyllä siitä tykättiin, mutta naurunremahduksia aiheuttavia juttuja olisi kaivattu enemmän, vakavammat jutut eivät iskeneet kaikkiin. Lisäksi yksi kommentoi, että on niin paljon seurannut Rönkköstä sosiaalisessa mediassa ja blogissa, että on oikeastaan lukenut kaikki jutut jo sieltä.

Kaikki taisivat kuitenkin olla sitä mieltä, että kyseessä on lukemisen arvoinen kirja - sellaisellekin jolla on useampia vuosia taukoa kirjojen lukemisesta.

arvosana: 4 / 5
Atena 2016
sivut: 200
mistä: arvostelukappale

ALAN BENNETT: Epätavallinen lukija

Kaipasin luettavakseni jotain lyhyttä välipalaa, joten nappasin omasta hyllystäni tämän Epätavallisen lukijan, jonka joskus ostin Helsingin kirjamessuilta.

Kuningatar sekoaa kaunokirjallisuuteen, joka saa koko hovin pois tolaltaan. Hänen majesteettinsa lainaa kirjastoautosta ensin yhden kirjan, sitten toisen ja pian hän jo ahmii kirjoja toisensa perään.

Kuningattaren lähipiiri pääministeriä myöten saa huomata, että kirjallisuus on räjähdysherkkää tavaraa ja lopulta vaakalaudalla on koko kuningaskunnan tulevaisuus.

Epätavallisen lukijan kuvataan olevan herkullinen satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta ja voi kyllä - lukeminen oli todellakin tässä pääosassa. Olen lukenut tästä kirjasta todella monia ylistäviä arvioita muista kirjablogeista (mm. Lumiomena ja Kirjojen keskellä), mutta luettuani viimeisenkin sivun kirjasta olivat fiilikset pääasiassa hämmentyneet.

Satiiri jäi mielestäni yllättävän kevyeksi, olisin odottanut että sitä olisi viety vielä pidemmälle. Kirjassa mainittiin myös melkoinen määrä kirjailijoita, joista vain muutamasta olin joskus kuullut. Ehkä kirjasta saisikin enemmän irti, jos tuntisi kyseisiä kirjailijoita ja olisi vaikka tutustunut Englannin hoviin aikaisemmin jonkin toisen romaanin yhteydessä.

Ihan hauskaa oli lukea pitkästä aikaa jotain poikkeavaa, jos vertaa siihen mitä normaalisti luen. Pakko kuitenkin sanoa, että on mukava palata tutumpien kirjojen pariin.

arvosana: 2 ½ / 5
Basam Books 2008
sivut: 115
alkuteos: The Uncommon Reader, 2007
mistä: omasta hyllystä

MARJA BJÖRK: Poika

Blogihiljaisuus on sen kuin vain jatkunut, vaikka muutama kirja on tässä välissä tullutkin luettua ja nyt ensimmäiseksi päätinkin epäloogisesti kirjoittaa tänne kirjasta, jonka luin viimeisimmäksi - onpahan ainakin tuoreessa muistissa.

Marion eli Makke on aina tiennyt olevansa poika - jo aivan pienestä pitäen. Hänen perheensä kuitenkin painostaa häntä tytön rooliin. Välillä tuntuu, että Maken äiti tajuaisi lastaan, mutta toisena hetkenä tämä voikin muuttua hyvin agressiivisesti Makkea kohtaan.

Makke käy ristiriitaisin tuntein läpi fyysista kasvamista naiseksi, kaverisuhteita, pukeutumista, seurustelua ja muiden nuorten ilon aiheet ja arki ovat hänelle pelottava temppurata, jolla hän tuntee olevansa yksin.

Olin huomannut muissa blogeissa arvosteluita tästä kirjasta ja sitten bongasin tämän kirjastosta ja ajattelin, että tämä voisi olla ihan kiinnostava kirja - oikeassa olinkin.

Mielestäni aihe oli mielenkiintoinen, mutta olisin toivonut että siihen olisi menty vielä syvemmälle. Nyt jäi fiilis, että tässä oli raapaistu vain pintaa, vaikka käytiinkin hyvin läpi erittäin pitkä ajanjakso päähenkilön elämästä.

Lisäksi pidin Marja Björkin aika simppelistä kirjoitustyylistä. Teksti oli vähän pohdiskelevamman tyyppistä, mutta ei liiaksi. En ole oikein pohdiskelevimpien kertomusten ystävä, mutta tämä upposi. Olisin kuitenkin toivonut kirjalta enemmän, mutta ei tämä missään nimessä huono ollut.

GUSTAVE FLAUBERT: Rouva Bovary

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - maailmankirjallisuuden klasikkot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Luin viimeksi Rouva Bovaryn vuonna 2009 silloista kirjallisuusdiplomia varten ja yllätyinkin vähän, että se oli valittavissa myös lukion kirjallisuusdiplomissa. Päätin kuitenkin tarttua tähän teokseen uudestaan ja selvittää, mitä mieltä nykyään olen kirjasta, sillä ainakin viimeksi annoin sille kouluarvosanoissa 9 ja pidin sitä yllättävän hyvänä. Lisäksi olin silloin sitä mieltä, että juoni eteni sopivalla vauhdilla, mutta että kirja olisi ollut hieman ennalta-arvattava.

Vaikka kirjassa seurataankin Emmaa, rouva Bovarya, niin kirja alkaa ja päättyy kertoen Charlesista, eli herra Bovarysta, joka nai hyvään maataloperheeseen kuuluvan kauniin Emman. Heidän elämänsä alkaa mukavasti maaseudulla, mutta Emma ei ole tyytyväinen ja haluaa samanlaista elämää, kuin romaanien hienot rouvat, seikkailijat ja rakastajattaret: "Hän osti Pariisin kartan ja teki retkiä pääkaupungissa sormenpäällään katuja seuraten."

Pariskunta muuttaakin uuten kaupunkiin, jossa he tutustuvat uusiin ihmisiin. Emma tutustuu muun muassa komeaan nuorukaiseen Leoniin ja tämän jälkeen juonikkaaseen Rodolpheen. Vaikka rouva Bovarylla on avioliiton ulkopuolisia suhteita, hänen silti tulee huolehtia hänen ja Charlesin tyttärestä.

Rouva Bovaryhan on vuonna 1857 julkaistu teos ja nykyään sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä moderneista realistisista romaaneista. Itse pidin paljon kirjan tapahtumista ja juurikin sen realistisuudesta, on viettelyä, aviorikosta ja itsemurhaa. Myöskin se, että ihminen kuvattiin niin kaunistelematta, oli kiinnostavaa tässä kirjassa. Toisaalta taas kirjan pitkähköt realistisuudelle tyypilliset kuvailut eivät olleet minun mieleeni: "Kukkulan juurelta, sillan jälkeen, alkaa nuorten istutettujen haapojen reunustama tie, joka kulkee mutkittelematta ensimmäisille taloille asti." Ja niin edelleen ja niin edelleen...

No joka tapauksessa Rouva Bovary on edes hiukan vähentänyt kielteisyyttäni klassikoita kohtaan, sillä en voi väittää, että lukeminen olisi ollut yhtä tuskaa. 

JOHN STEINBECK: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Hiiriä ja ihmisiä on vuonna 1937 julkaistu pienoisromaani ja se kertoo kahdesta työmiehestä ja heidän elämästään 1930-luvun laman aikana: "Tullaan tilalle ja pusketaan palkka kokoon ja sitten mennään kaupunkiin ja tehdään selvä joka jumalan lantista, ja ennen kuin arvataankaan, puuhataan taas pylly pystyssä jollakin muulla tilalla."

Tarinan päähenkilöitä ovat Lennie ja George, jotka kimpassa matkaavat tilalta tilalle. George pitää huolta Lenniestä, mutta vaikuttaa välillä katkeralta ja kuvittelee, että asiat olisivat paljon paremmin ilman tätä. He ovat kuin toistensa vastakohdat. George on pieni ja viekas, kun Lennie taas on jättiläismäinen ja lapsellinen: "- Tillittää kuin vauva! Voi Jeesus! Sinunlaisesi raavas!/ Lennien alahuuli vapisi ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä./ - Älä viitsi, Lennie! George sanoi."

Kirjassa esiintyy myös paljon muita hahmoja. Uudella tilalla työskentelevät muun muassa kätensä menettänyt apumies Candy, jota hänen ikivanha koiransa seuraa kaikkialle ja Crooks, musta tallirenki, joka karttaa muiden seuraa, kun häntä ei olla otettu joukkoon mukaan: "- Mikset kelpaa sinne? Lennie kysyi./ - Kun olen musta nääs. Siellä lyödään korttia, mutta minä en pääse peliin kun olen musta."

Hahmoille on selkeästi valittu muutamia perusluonteenpiirteitä, joita on korostettu. Muun muassa tilan omistajan poika Curley on aikamoinen äkäpussi ja koko ajan haastamassa riitaa isompiensa kanssa. Kuitenkin juuri hahmot tekivät mielestäni tästä kirjasta kiinnostavamman, sillä kirjan miljöö ei erityisemmin kiinnostanut minua.

PENTTI HAANPÄÄ: Noitaympyrä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Pentti Haanpään teos Noitaympyrä on julkaistu 1956, tosin se on kirjoitettu jo 1931. Romaanin päähenkilö on metsätyömies Pate Teikka, joka ei löydä paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Noitaympyrässä tulevat hyvin esille Haanpään kerronnan ominaispiirteet, eli "-- yhteiskunnan ristiriitojen ja elämänkatsomuksellisten ongelmien pohdinta --". Kirjassa puhutaan niin politiikasta kuin historiasta tai sen ajan nykypäivästä tässä tapauksessa, esimerkiksi "demokraatit tyytyvät kuitenkin pieneen näpertelyyn, tilannepolitiikkaan, opportunistien polkuihin". En siis yhtään vähättele kun sanon, että tämä oli minulle erittäin haastava teos ja välillä olin niin pihalla kirjasta ettei mitään rajaa.

Kirjassaan Noitaympyrä Pentti Haanpää on käyttänyt hän-kertojaa, eikä kertoja ole itse mukana tapahtumissa. Kirjan alussa on "asetussanat", joissa sekatyömies N. kehottaa kirjoittajaa kirjoittamaan kirjan Pate Teikan jutuista siinä hengessä kuin hän sen on kirjoittajalle kertonut. Minä olen sitä mieltä, että kirjasta tosiaan tulisi ilmi se, kuinka Haanpää kertoo jonkin toisen tarinaa: "Mutta minä, hänen kuuliainen kirjurinsa, teroitin lyijykynäni pöytäni ääressä."

Kirjassa on tapahtumien kerronan lisäksi pohdintaa ja myös lukijaakin johdatellaan silloin tällöin: "Eikä lukijan auta ihmetellä itsekseen, että nytkö tämä Neuvostoliitto on jo niin mahtava?" Kirjassa on myös varsin pitkiä dialogeja, hahmojen puheenvuorot eivät aina rajoitu vain muutamaan sanaan tai yhteen lauseeseen.

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin tämän kirjan ja jo nyt on sellainen fiilis, kuin kirjaa ei olisi edes lukenut. Kirja oli todella kaukana omalta alueeltani ja esimerkiksi kaikki politiikkaan viittaavat sanat saivat pääni täyteen kysymysmerkkejä. Toisaalta kirjasta teki mielenkiintoisemman kuvaukset sen aikaisesta ajasta ja ajatuksista, vaikka niistä suhteellisen moni menikin minulta vähän ohi. No, kaikilla on oma makunsa kirjojen suhteen.

REIDAR PALMGREN: Jalat edellä

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - kotimainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Lainasin tämän Palmgrenin esikoisromaanin nyt varmaan kolmatta kertaa. Aina vain jäänyt lukematta ja sitten onkin pitänyt jo palauttaa kirja kirjastoon. Syy saattaa olla tylsähkö ja luotaantyöntävä kansi tai sitten suppea takakannen teksti, mutta nyt sain vihdoinkin luettua tämän.

Jalat edellä kertoo Jokisten perheen elämästä. Kahdeksanvuotias Tero saa kuunella vanhempiensa riitoja. Riitojen välissä äiti Katja yrittää pitää perhe-elämää pystyssä, kun lakimiehenä työskentelevä isä Risto käy salaa tapaamassa toista naista ja yrittää muistaa mennä hänen ja Teron yhteisille uimahallikäynneille.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen keskittyy realistisesti perheen kivikkoiseen elämään. Toiseen osaan viittaa selkeästi takakannen teksti: "-- esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla."

Kirjassa keskitytään paljon perheen isään Ristoon ja monia asioita onkin käyty läpi hänen näkökulmastaan. Hän-kertojaa käytetään taitavasti samalla kun näkökulmaa vaihdetaan hahmosta toiseen: "- Kuka niitä omikseen väittää? hän kysyi napakkana./ - Ei kukaan enää, Risto vastasi vaisusti."
Pidin paljon siitä, kuinka välillä asioita käytiin läpi aika yllättävänkin hahmon näkökulmasta, esimerkiksi Riston asioimista kaupassa kuvattiinkin myyntipäällikkö Kristianin näkökulmasta: "- Ahaa... tämähän vaikuttaa ihan hyvältä sitten. Pakko myöntää. Mutta... enpä tiedä. Aikamoinen on. Mitenkähän. Nii-in./ Kristianin aivoissa syttyi valo. Taivas! Se haluaisi tämän kalliimman kuitenkin, ja mä olin jo luopua leikistä!"

Pidin paljon kirjan ensimmäisestä osasta ja perheen elämän kuvailusta, mutta kakkososassa lähdettiinkin sitten jo semmoisiin maisemiin, että se poikkesi ensimmäisestä osasta täysin. "Mustanpuhuva komedia" ei minulle ihan täysillä auennut ja kirjasta jäikin aika ristiriitainen fiilis, vaikka ensimmäisen osan jälkeen olisinkin ollut valmis ehkä jopa hehkuttamaan tätä.

VEIKKO HUOVINEN: Siintävät vuoret

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Luin Huovisen Siintävät vuoret tarinan kirjasta Kootut teokset III. Valitsin tämän kyseisen kirjan, koska se oli lyhyt ja vaikutti ihan leppoisalta luettavalta. Takakannessa teoksesta oli kerrottu, että se on "-- kuvaus matkasta tuulisella vaaralla --". En ollut myöskään aikaisemmin lukenut Huovisen tuotantoa, vaikka hän on "-- kansainvälisesti tunnetuimpia kertojiamme". Myös kirjan luontokuvaus kiinnosti, sillä aikaisemmin olen lukenut vain yhden luontokuvaukseen keskittyvän kirjan, josta en kuitenkaan pitänyt yhtään.

Reima työskentelee metsätöissä voidakseen rahoittaa perheensä elämää. Hän saa kuitenkin tehtäväkseen toimia oppaana johtajan tyttärelle ja viedä hänet vuorten yli.

Juoni on hyvin yksinkertainen ja kirja onkin sellainen matkakertomus, jossa keskitytään paljon luonnon kuvailuun. Luonnon kuvailu on välillä hyvin yksityiskohtaista ja adjektiiveja on käytetty runsaasti: "Tuuli, miten ihmeellistä elämää se onkaan! Se puhaltaa paljon seisahtunutta, pilaantunutta liikkeelle ja tuo sijalle uutta ja virvoittavaa." Myös metaforia on käytetty luonnon kuvailun apuna: "Lampi on kuulas kuin syyskuun paistepäivä, sellainen, jolloin kurjet muuttavat ja soutumies unohtuu kurkkimaan veden läpi."

Kirja koostuu suurilta osin luonnon kuvailusta, mutta siinä on myös hahmojen dialogeja: "- Vai niin. Taidatte paleltua. Hyvää yötä!/ - Hyvää yötä! Nukkukaa rauhassa." Useat dialogien lauseista ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta niin dialogeihin kuin luonnonkin kuvailuun mahtuu myös pitkiä virkkeitä, joissa on runsaammin sisältöä. Kieli vaikutti silloin tällöin vähän vanhanaikaiselta ainakin minun mielestäni, mutta toisaalta kirja onkin ilmestynyt 1959. Esimerkiksi jotkin kirjassa käytetyt sanonnat ovat poistuneet arkikäytöstä, tai niitä kuulee harvemmin.

Mielestäni kirjan kieli oli kaunista, esimerkiksi "-- jotka nekin nopeasti himmenevät epätodellisiksi - ehkä katkeriksi tai suloisiksi, kenties suloisen katkeriksi". Minä jopa pidin tästä kirjasta, lukeminen oli rentoa ja mukavaa. Normaalisti en pidä siitä, että kirjassa on runsaasti kuvailua, mutta Huovisen tyylistä tykkäsin.

TOVE JANSSON: Kuvanveistäjän tytär

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - Suomen kirjallisuuden klassikot

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
Tove Jansson ei ole minulle kovinkaan tuttu kirjailija. Kuka nyt ei Muumeja tietäisi, mutta siihen se jääkin. Ja en minä Muumejakaan edes pienenä kovin intensiivisesti seurannut. Yläasteella luin kirjallisuusdiplomiin liittyen jonkin Janssonin Muumi-kirjan. Tove Jansson on kuitenkin niin tunnettu, että ihan mielenkiinnolla tartuin tähän pieneen osin omaelämäkerralliseen novellikokoelmaan.

Kirjassa seurataan pienen tytön arkipäivää, jossa realismi ja satu sekoittuvat toisiinsa. Kirjan takakannessa kerrotaan "tämän lapsuudesta kertovan kirjan 'oikeita' henkilöitä olevan ukki ja mummi, isä, äiti, Anna, Jeremiah ja täti jolla on idea tai Poju jolla aina on nuha".

Novellien tyttö on vielä pieni, joka ei aivan ymmärrä kaikkea näkemäänsä ja jonka maailmaan kuuluvat myös mielikuvituksen tuottamat otukset ja ilmiöt. Hän kuitenkin ottaa jo vaikutteita vanhemmistaan ja käyttäytyykin pikkuvanhasti.

Kirjan takakannessa on sanottu, että tämän kirjan myötä "-- ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin". Lapsuuden maailmaa, joka on täynnä mielikuvitusta, voi verrata muumimaailmaan, mutta lähempänä muumeja ovat kuitenkin novellien henkilöt - erityisesti tytön vanhemmat.

Isä on henkilö, johon tyttö samaistuu. Hän on seikkailunhaluinen, joka ei pelkää lähteä myrskyyn. Erikoisen ja ehkä vähän mielenkiintoisemmankin taiteilijaisän vastapainoksi on turvallinen ja arkipäiväinen äiti.

Novelleissa on vahvoja henkilöhahmoja, joiden luonteenpiirteitä on selkeästi tuotu esiin. Jeremiah on tutkijatyyppi, josta minulle tuli mieleen Hemuli. Hän jaksaa leikkiä tytön kanssa hieman hölmöjä leikkejä, koska se on heidän sopimuksensa - niin he ovat aina tehneet. Täti taas on hieman surumielinen hahmo, joka uppoutuu täysin tekemisiinsä, eikä oikein osaa luoda suhteita muihin ihmisiin. Kaikkia henkilöitä katsellaan kuitenkin lapsen silmi, joka tulee selvästi ilmi novelleissa.

En erityisemmin tykkää tämän tyyppisistä novelleista. Lapsuutta on kuvattu hienosti ja niin edespäin, mutta tästä puuttuvat täysin ne kriteerit, jotka kuuluvat minun mielestäni mielenkiintoiseen kirjaan. Jos on kuitenkin tutustunut enemmän Tove Janssoniin ja muumipeikkoihin, voisi saada tästä kirjasta paljon enemmän irti. Ainakin tämä kirja poikkesi hyvin paljon niistä, joita yleensä luen.

ANDREI MAKINE: Elämän musiikki

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - ulkomainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.

Nuori pianisti Aleksei Berg valmistautuu ensikonserttiinsa vuonna 1941. Hänellä on edessään hieno ura ja todennäköisesti avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa.

Stalinin puhdistuksien takia hänen elämänsä muuttuu. Hän joutuu pakenemaan, eikä voi pitää konserttiaan. Hän lähtee Moskovaan ja Ukrainaan, ottaa väärän henkilöllisyyden kuolleelta sotilaalta ja joutuu sotaan.

Rauhan tultua hän pääsee nauttimaan paremmista oloista, mutta koko ajan hänen elämäänsä varjostaa paljastumisen vaara.

Jos ajatellaan teoksen nimeä Elämän musiikki, niin sehän ei vielä paljasta, minkä genren teos on kyseessä. Kirja on myöskin lyhyt, vain 111 sivua pitkä, mutta kyllähän se romaani on, vaikka Makinen tyyli on "samalla kertaa runollinen ja hillitty" (Annie Copperman).

Kirjan takakannessa sanotaan lopuksi, että "Elämän musiikki jää soimaan lukijan mieleen pitkäksi aikaa". Minä ainakin voin sanoa, että Elämän musiikki hiljeni päässäni aika nopeaa tahtia. Kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa ja oikeastaan vain pääpiirteet jäivät muistiin. Syynä on varmasti se, että Makinen kirjoitustyyli on  aika erikoista. Toisaalta teksti on erittäin yksinkertaista ja hiottua, mutta mielestäni tekstiin jäi paljon aukkoja ja asioita, joita lukijana olisin voinut jäädä pohtimaan.

Teoksen nimi ei ohjannut ainakaan minua teoksen tulkinnassa. Tekstin päähenkilölle Aleksei Bergille musiikki vaikuttaa olevan kuitenkin erittäin tärkeä osa elämää, vaikka hän joutuu pakenemaan ennen ensikonserttiaan. Hän kuitenkin päätyy myöhemmin taas musiikin pariin, mutta ei pääse esiintymään. "Yleisö taputtaa hänet tervetulleeksi säästeliään kohteliaasti. Minä käännyn Bergin puoleen tarjotakseni hänelle ohjelmalehtistä. Mutta mies vaikuttaa poissaolevalta, silmät ovat kiinni, ilme tutkimaton. Hän ei enää ole paikalla." Varmasti päähenkilö kokee raskaaksi sen, että hän ei pääse osoittamaan lahjakkuuttaan: "Samoin kuin heidän soittotunneillaan Aleksei toimi käskystä tylsän ahkerasti kuin kone. -- Kaikki taputtivat yksimielisesti. 'Bravo, opettaja!' huusi joku miespuolinen vieras, jonka Stella palkitsi niiauksella. -- Stella sopotti kuin kuiskaaja, iski välillä silmää vieraille: 'Anna mennä! Panet oikean käden peukalon tähän c:lle...'"

Nimi Elämän musiikki kuvaa kuitenkin teosta hyvin. Rauhallinen pianisti, joka haluaa tuottaa kuulijoilleen iloa joutuu  sodan tiimellykseen ja kokee asioita, jotka ovat kaukana kauniista sävelistä. Musiikkia on kuitenkin montaa erilaista ja Andreï Makinen kirjoittama Elämän musiikki päättyy surumieliseen balladiin.

"Paikka sopi hyvin musiikista uneksimiseen. Muistan että alkuyöstä, kun oli vielä hiukan toivoa matkan jatkumisesta, kävin ulkona laiturilla ja laskelmoin taikauskoisesti: juna saapuisi, jos minä en piittaisi kylmästä. -- Kannen metalli kirskahtaa suljettaessa, ja minä irvistän raapivalle rumalle äänelle. Mies käy pitkälleen, hakee paperin rapistessa mukavaa asentoa ja alkaa pian kuorsata."

TONI MORRISON: Sinisimmät silmät

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - ulkomainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
On 1940-luvun alku Ohion Lorainissa. Siellä asustaa köyhä Breedloven perhe, jonka perhe-elämä on surkeaa. Perheen tytär Pecola on hyljeksitty ja kiusattu ja pitää itseään rumana. Hän rukoilee joka ilta, että saisi samanlaiset silmät kuin ihailemallaan Shirley Templellä. Hän on sitä mieltä, että jos niin tapahtuisi, hänen elämänsä muuttuisi kuin taikaiskusta ja hänestä pidettäisiin.

Sinisimmät silmät on Toni Morrisonin esikoisromaani, joka ilmestyi 1970. Hän kuitenkin kirjoitti kirjan jälkisanoihin 1993: "Lähes joka suhteessa Sinisimpien silmien julkitulo muistutti Pecolan elämää: se sivuutettiin, sitä väheksyttiin, se tulkittiin väärin. Ja vasta nyt, kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, hänet on nostettu arvostavasti esille."
Morrison on saanut ensimmäisenä mustana amerikkalaisena ja ensimmäisenä mustana naisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Luin Sinisimmät silmät vuonna 2011 suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Piiat-elokuva ilmestyi, jonka kävin katsomassa.

Teos kertoo selkeästi rotusyrjinnästä, mutta lapsen silmin. "Äiti oli selittänyt hänelle värillisten ihmisten ja neekereiden eron. Heidät oli helppo tunnistaa. Värilliset olivat siistejä ja hiljaisia; neekerit olivat likaisia ja äänekkäitä."

Pecolan mieleen on iskostunut käsitys siitä, että hän ei voi olla kaunis tällaisenaan. Hänen koulutoverinsa Claudia on kuin hänen vastakohtansa. Pecola haluaa samaistua valkoisiin, mutta Claudia puolestaan vihaa sinisilmäistä kultakutria, Shirley Templeä. "Hymyilevät valkoiset kasvot. Vaalea tukka lievästi pörröllä, siniset silmät jotka katsovat häntä puhtaan hyvinvoinnin maailmasta. Silmät ovat äksyt, pahanilkiset. Pecolasta ne ovat sievät. -- Tätä karkkia syödessä tuntuu kuin söisi niitä silmiä, söisi Mary Janea. Rakastaisi Mary Janea. Olisi Mary Jane."
Teos keskittyy erityisesti mustien tyttöjen asemaan, joka oli erittäin huono. Pecolan äiti työskentelee piiana valkoihoisten talossa, jossa asustaa myös pieni tyttö, jolla on vaaleanpunainen avoselkäinen puku ja maissinkeltainen tukka. "'Missä Polly on?' hän kysyi./ Minussa kiehahti tuttu raivo. Se että hän kutsui rouva Breedlovea Pollyksi, vaikka Pecolakin kutsui äitiään rouva Breedloveksi, tuntui riittävältä syyltä raapaista häntä." Kirjassa tulee esille samoja asioita, kuin Piiat-elokuvassakin. Mustat piiat huolehtivat valkoisten lapsista jopa paremmin kuin omistaan, sillä heille ei riitä tarpeeksi aikaa.

Kirjassa kuvataan myös hyvin valkoisten ihmisten suhtautumista mustiin. Kutsutaan mutuaisiksi ja neekereiksi ja käytös heitä kohtaan on vastenmielistä: "Mies livauttaa kolme Mary Janea häntä kohti - kolme keltaista suorakulmiota kussakin paketissa. Pecola tarjoaa hänelle rahoja. Mies epäröi, ei halua koskettaa tytön kättä. -- Ulkona Pecola tuntee selittämättömän häpeänsä hiipuvan."
Jukka Petäjä on kirjoittanut Helsingin Sanomiin: "Sinisimmät silmät kuvaa aikaa, jolloin musta oli mustaa ja valkoinen valkoista. Elämä pysyy aisoissa, jos kaikki vain pysyvät omassa pilttuussaan." Samaa asiaa käsiteltiin myös Piiat-elokuvassa, jossa värilliselle palvelusväelle piti olla oma wc, sillä eiväthän he voineet käyttää isäntäväen wc:tä.

Itse pidin kirjaa aika sekavana, mikä saattoi johtua myös siitä, että se oli esitetty lapsen näkökulmasta. Lisäksi kertoja vaihteli ja hypittiin eri henkilöiden elämäntarinoihin ja välillä sekosi siinä, että kenestä tässä nyt kerrottiinkaan. Mielestäni asiat oli kuitenkin kerrottu varsin realistisesti.
Jälkisanoissaan Toni Morrison selventää kuitenkin hyvin kirjan asioita ja kertoo lisäksi omia mielipiteitään: "Ratkaisuni - hajottaa kertomus osiin, jotka lukija joutuisi keräämään kokoon - tuntui minusta hyvältä, mutta sen toteutus ei tyydytä minua enää."

LAURA GUSTAFSSON: Huorasatu

Olin nähnyt tämän kirjan jo aikaisemminkin kirjastossa, mutta jättänyt lainaamatta, sillä vähän epäilin, että onko tämä kuitenkaan kirja minun makuuni. No, tällä kertaa päätin sen kuitenkin lukea oli hyvä tai ei, onhan se ollut jopa Finlandia-ehdokas.

Jumalat eivät olekaan aivan sellaisia kuin olemme kuvitelleet ja nyt he ovat vahingossa ilmestyneet Helsinkiin. Helsingissä rakkauden jumalatar Afrodite tapaa Millan ja Kallan, jotka ovat ryhtyneet miksikäs muiksi kuin huoriksi.

Huorasadussa seurataan näitä kolmea yhdessä ja erikseen, heidän miessuhteitaan ja matkaansa Helsingistä Helvettiin ja Thaimaaseen ja vaikka minne siinä välillä. Kirjassa tapahtuu paljon ja ei tarinan perässä voinut välillä millään pysyä, sillä tapahtumia pukkasi toisensa perään.

Kirjassa oli kyllä hauskoja juttuja ja esimerkiksi dialogit olivat hyviä. Mielestäni kirja oli vedetty sen verran yli, että ei edes pystytty menemään metsään. Ja olihan tällä peräti sanomaakin, sillä sadussa ihan aikuisten oikesti käsiteltiin aika erikoisella tavalla naisten oikeuksia. Ja vähän eläintenkin myös.

Outo ja erikoinen, mutta ihan hauska roisimman puoleinen satu.

RAJAA ALSANEA: Riadin tytöt

Minun oli tarkoitus lukea tämä kirja jo muutamia vuosia sitten, mutta silloin innostus lopahti niin paljon, että vasta nyt tartuin tähän kirjaan uudestaan.

Isoon sähköpostiryhmään kuuluvat saavat perjantaisin viestin tuntemattomalta naisihmiseltä, joka kertoo Riadin tyttöjen elämästä, johon kuuluu niin luksusta kuin myös tiukka islamilainen kulttuuri ja ilkeät juorut.

Jokainen tytöistä toivoo pääsevänsä viettämään häitä rakastamansa miehen kanssa. Gamran vanhemmat järjestävät avioliiton, Michellen poikaystävä on äitinsä tossun alla, Sadimin sulhanen lähtee pelästyessään Sadimin löyhää moraalia ja Lamis käy kahvilla ystävänsä veljen kanssa.

Kirja ottaa esiin seurusteluun ja avioliittoon liittyviä asioita islamilaisessa kulttuurissa. Vahvasti esille nousee muun muassa järjestetty avioliitto, naisten huonompi asema esimerkiksi erotessa ja kuinka naiset eivät julkisesti voi tuosta noin vain tavata miehiä.

Kirjassa oli silloin tällöin ihan hyviäkin kohtia, mutta pääpiirteittäin se oli mielestäni aika tylsä, eikä sen lukeminen innostanut. Sekoitin myös koko ajan tytöt keskenään, koska heitä ei oltu selkeästi jaoteltu erilaisiin tyyppeihin. Vain Michelle erottui selkeästi joukosta amerikkalaisuudellaan. Kirja tuo toisaalta ihan hyvin esille naisten elämää islamilaisessa kulttuurissa.

DAVID SAFIER: Huono karma

Kirjan kansi herätti heti mielenkiintoni, eikä takakannen tekstissäkään mitään valittamista ollut, joten pakkohan tämä oli lainata kirjastosta.

Venäläisestä avaruusasemasta putoaa lavuaari kolmekymppisen tv-juontaja Kim Langen päähän ja hän kuolee - ja syntyy uudestaan muurahaisena.

Kim on kerännyt elämänsä aikana liian paljon huonoa karmaa muun muassa pettämällä aviomiestään ja kiukuttelemalla alaisilleen ja nyt hänen pitää aloittaa hyvän karman kerääminen milloin minkäkin eläimen ruumiissa.

Muurahaisena Kim tapaa kuuluisan Casanovan - kohtalotoverinsa, jonka kanssa hän yhdistää voimansa.

Tämä kirja oli oikeasti todella viihdyttävä ja hyvää vaihtelua normaaliin lukemiseeni. Tarina tempaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, eikä vauhti hyytynyt loppua kohti. Kirjan hahmot olivat hyviä ja erityisesti pidin Casanovasta ja hänen muistelmistaan, joita sai lukea aina silloin tällöin sivun alalaidasta. Muuten tarina kerrottiin Kimin näkökulmasta. Oli hauskaa seurata, kuinka Kim muuttui vähitellen henkilönä aina sitä mukaa, mihin eläimeen hän siirtyi.

Jos et ole vielä lukenut Huonoa karmaa, niin suosittelen ehdottomasti.

EILEEN FAVORITE: Sankarittaret

Kävin noutamassa postista paketin, josta paljastui Jossun lukupäiväkirja-blogin arvonnasta voittamani kirjat. En millään voinut pitää näppejäni erossa tästä kyseisestä teoksesta, vaan aloitin sen ahmimisen heti kotiin päästyäni.

Penny on 13-vuotias tyttö, joka elää mitä ihmeellisintä elämää äitinsä täysihoitolassa, sillä hoitola on täynnä mitä kiinnostavimpia naisia. Naiset ovat karanneet romaaneista. He ovat sankarittaria, jotka pakenevat ilkeitä miehiään ja haluavat hetken tauon tarinastaan.

Eräänä iltana Penny kohtaa metsässä, johon häntä on kielletty menemästä, hurjan ratsastajan - kelttikuninkaan Conorin. Penny sekaantuu tarinaan ja pian hänet leimataan hulluksi.

Kirja oli hauska ja sellainen leppoisa ja mukava. Se antoi kuitenkin koko ajan odottaa vähän enemmän kuin mitä antoi, sillä ainakin takakannen teksti oli nostanut odotukseni hyvinkin korkealle.

Kirja olisi voinut antaa vielä paljon enemmän, jos olisin tuntenut kirjan sankarittaria Anna Kareninaa, Scarlett O'Haraa ja muita paremmin, mutta pakko myöntää, että en ole kovin suuri klassikkojen ystävä.

Sankarittaret oli kuitenkin viihdyttävä opus, joka vangitsi huomioni koko illaksi.

CHEVY STEVENS: Kadonnut

Kiinnostuin tästä kirjasta ensin muiden kirjablogien kautta ja sitten yllätyksekseni bongasin tämän kirjastoni uutuuksien joukosta.

Tavalliseen asuntonäyttöön tullut mies sieppaa Annie O'Sullivanin, menestyvän kolmikymppisen kiinteistönvälittäjän, jolla on kaikki kohdillaan - hänellä on hurmaava poikaystävä, talo ja koira.

Hänen elämänsä muuttuu, kun mies pitää häntä vankina syrjäisessä vuoristomökissä ja pakottaa hänet tottelemaan oikkujaan. Annieen kohdistuu väkivaltaa ja nöyryytystä, ja ajan mittaan päivät vaihtuvat kuukausiksi.

Kirjan takana luvattiin kirjan olevan "hyytävä psykologinen trilleri, joka puistattaa ja koukuttaa".
Puistattaa - ehkä ei. Koukuttaa -  sinne päin.

Lisäys "ei heikkohermoisille" ei ainakaan minun kohdallani pitänyt paikkaansa. En pysty lukemaan kauhua tai katsomaan kauhuelokuvia ja muutaman trillerielokuvankin olen joutunut keskeyttämään, mutta tämä kirja oli oikeastaan aika kiinnostavaa luettavaa, vaikka aiheet olivatkin rajuja. Mielestäni kirja oli kuitenkin suhteellisen kesy.

Kadonnut oli ihan mukavaa vaihtelua normaaliin lukemiseeni, eli suosittelen, jos ei muuten tule juuri trillereitä luettua.