keskiviikko 26. syyskuuta 2012

TONI MORRISON: Sinisimmät silmät

Kirjallisuusdiplomi 2010-2013 - ulkomainen nykykirjallisuus

Kirjallisuusdiplomiin kuuluvien teosten esittelyt ovat erilaisia, verrattuna muihin esittelyihin.
On 1940-luvun alku Ohion Lorainissa. Siellä asustaa köyhä Breedloven perhe, jonka perhe-elämä on surkeaa. Perheen tytär Pecola on hyljeksitty ja kiusattu ja pitää itseään rumana. Hän rukoilee joka ilta, että saisi samanlaiset silmät kuin ihailemallaan Shirley Templellä. Hän on sitä mieltä, että jos niin tapahtuisi, hänen elämänsä muuttuisi kuin taikaiskusta ja hänestä pidettäisiin.

Sinisimmät silmät on Toni Morrisonin esikoisromaani, joka ilmestyi 1970. Hän kuitenkin kirjoitti kirjan jälkisanoihin 1993: "Lähes joka suhteessa Sinisimpien silmien julkitulo muistutti Pecolan elämää: se sivuutettiin, sitä väheksyttiin, se tulkittiin väärin. Ja vasta nyt, kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, hänet on nostettu arvostavasti esille."
Morrison on saanut ensimmäisenä mustana amerikkalaisena ja ensimmäisenä mustana naisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Luin Sinisimmät silmät vuonna 2011 suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Piiat-elokuva ilmestyi, jonka kävin katsomassa.

Teos kertoo selkeästi rotusyrjinnästä, mutta lapsen silmin. "Äiti oli selittänyt hänelle värillisten ihmisten ja neekereiden eron. Heidät oli helppo tunnistaa. Värilliset olivat siistejä ja hiljaisia; neekerit olivat likaisia ja äänekkäitä."

Pecolan mieleen on iskostunut käsitys siitä, että hän ei voi olla kaunis tällaisenaan. Hänen koulutoverinsa Claudia on kuin hänen vastakohtansa. Pecola haluaa samaistua valkoisiin, mutta Claudia puolestaan vihaa sinisilmäistä kultakutria, Shirley Templeä. "Hymyilevät valkoiset kasvot. Vaalea tukka lievästi pörröllä, siniset silmät jotka katsovat häntä puhtaan hyvinvoinnin maailmasta. Silmät ovat äksyt, pahanilkiset. Pecolasta ne ovat sievät. -- Tätä karkkia syödessä tuntuu kuin söisi niitä silmiä, söisi Mary Janea. Rakastaisi Mary Janea. Olisi Mary Jane."
Teos keskittyy erityisesti mustien tyttöjen asemaan, joka oli erittäin huono. Pecolan äiti työskentelee piiana valkoihoisten talossa, jossa asustaa myös pieni tyttö, jolla on vaaleanpunainen avoselkäinen puku ja maissinkeltainen tukka. "'Missä Polly on?' hän kysyi./ Minussa kiehahti tuttu raivo. Se että hän kutsui rouva Breedlovea Pollyksi, vaikka Pecolakin kutsui äitiään rouva Breedloveksi, tuntui riittävältä syyltä raapaista häntä." Kirjassa tulee esille samoja asioita, kuin Piiat-elokuvassakin. Mustat piiat huolehtivat valkoisten lapsista jopa paremmin kuin omistaan, sillä heille ei riitä tarpeeksi aikaa.

Kirjassa kuvataan myös hyvin valkoisten ihmisten suhtautumista mustiin. Kutsutaan mutuaisiksi ja neekereiksi ja käytös heitä kohtaan on vastenmielistä: "Mies livauttaa kolme Mary Janea häntä kohti - kolme keltaista suorakulmiota kussakin paketissa. Pecola tarjoaa hänelle rahoja. Mies epäröi, ei halua koskettaa tytön kättä. -- Ulkona Pecola tuntee selittämättömän häpeänsä hiipuvan."
Jukka Petäjä on kirjoittanut Helsingin Sanomiin: "Sinisimmät silmät kuvaa aikaa, jolloin musta oli mustaa ja valkoinen valkoista. Elämä pysyy aisoissa, jos kaikki vain pysyvät omassa pilttuussaan." Samaa asiaa käsiteltiin myös Piiat-elokuvassa, jossa värilliselle palvelusväelle piti olla oma wc, sillä eiväthän he voineet käyttää isäntäväen wc:tä.

Itse pidin kirjaa aika sekavana, mikä saattoi johtua myös siitä, että se oli esitetty lapsen näkökulmasta. Lisäksi kertoja vaihteli ja hypittiin eri henkilöiden elämäntarinoihin ja välillä sekosi siinä, että kenestä tässä nyt kerrottiinkaan. Mielestäni asiat oli kuitenkin kerrottu varsin realistisesti.
Jälkisanoissaan Toni Morrison selventää kuitenkin hyvin kirjan asioita ja kertoo lisäksi omia mielipiteitään: "Ratkaisuni - hajottaa kertomus osiin, jotka lukija joutuisi keräämään kokoon - tuntui minusta hyvältä, mutta sen toteutus ei tyydytä minua enää."

2 kommenttia:

  1. Luen itse parhaillaan suunnilleen samoihin aikoihin sijoittuvaa teosta The Lonely Londoners, joka kertoo Itä-Intiasta (eli Karibianmeren saaristosta) Lontooseen muuttaneiden "värillisten" elämästä.

    Se kuuluu siis Brittiläisen jälkikolonialismin (1950-luvulta nykypäivään) kurssin kirjoihin Anita and me, Esikaupunkien Buddha ja Valkoiset hampaat teosten kanssa.

    Suhtautuminen on tosiaankin aika tylyä ja sitä kohtaa mitä ihmeellisimmissä tilanteissa, joita ei ole tullut ajateltuakaan ennen. Likaantumisen pelko on yksi pääliimmäisistä tunnetiloista.

    Eräs hahmoista irrottaa ihonvärinsä itsestään ja kutsuu tätä hahmoa nimellä Black, syyttäen tätä kaikista ongelmista. "Se en ole minä, vaan sinä, josta kaikki johtuu" hän sanoo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos yhtään muistan oikein, niin tämä taitaa olla ainoa tämän tyyppinen opus, jonka olen lukenut. Kauheasti en siis pysty muihin kirjoihin vertailemaan, koska kirjahyllyni on pienestä pitäen ollut aika fantasiapainotteista (yksi syy, jonka takia äitini joskus vinkkasi minulle kirjallisuusdiplomista).

      Itse olen kyllä sitä mieltä, että ihan tänä päivänkin suhtautuminen voi olla aika tylyä, vaikka esimerkiksi muuttotilanteessa, jos kaksi todella erilaista kulttuuria kohtaa, mutta onhan nykypäivänä selkeä ero entiseen, jonka huomaa juuri tämän tyyppisistä kirjoista.

      Poista